Kirjastojen tilanne kuvastaa sivistyksen ja opetuksen yleistä ahdinkoa.
Kirjastojen määrä on Suomessa vähentynyt hitaasti, mutta varmasti. Vielä vuonna 1999 maassa oli 948 kirjastoa. Tätä nykyä niitä on jäljellä 711.
Väestön keskittyminen on ollut vain toissijainen tekijä kirjastoverkon harventumisessa. Enimmäkseen toimipisteitä on suljettu hallinnollisena rutiinina kuntaliitosten myötä. Pahempaa on se, että kirjastojen palvelutasoa on samanaikaisesti heikennetty. Yleisten kirjastojen kehittämiseen varattuja määrärahoja on 2020-luvulla leikattu kahdesti. Ensin vuonna 2021 opetus- ja kulttuuriministeriö jätti rahapelitulojen hupenemisen korvaamatta ja vuonna 2023 nykyinen hallitus teki kohdistettuja ostotukileikkauksia.
Sivistyspalvelujen pitäisi olla kaikkien yhteisön jäsenten saavutettavissa. Toteutetut leikkaukset ovat kuitenkin ajaneet kansalaisia paitsioon sekä vähentämällä että kaventamalla kirjastopalveluja. Kirjastot ovat tästä huolimatta pitäneet pintansa ja henkilöstö on tehnyt pienemmillä resursseilla parhaansa. Paradoksi on se, että suuret ponnistelut tapaavat vain rohkaista julkista valtaa leikkaamaan vielä hieman enemmän.
Kirjastojen tilanne kuvastaa sivistyksen ja opetuksen yleistä ahdinkoa. Viime vuosikymmenen aikana tehtyjen koulutusleikkausten vaikutukset ovat nyt alkaneet näkyä koulutuksen alueellisen epätasa-arvon lisääntymisenä ja tuoreiden korkeakoululaisten tietovajeen syvenemisenä. Valtiovallan taholta ratkaisuna on ollut riman madaltaminen myös yliopistoissa. Perustan rapautuminen horjuttaa koko rakennetta jo huipulle asti, mutta poliittinen johto on toistaiseksi tyytynyt hyväksymään tapahtuneen kehityksen apaattisesti. Resurssien korvaamisen sijasta on vaadittu kovempaa kuria ja järjestystä. Eräälle valtapuolueelle sivistyspalvelut ovat olleet myös mieluisa taistelukenttä kulttuurisodassa kuvitteellisia vihollisia vastaan.
Hallintorakenne on tuottanut omat haasteensa. Aluehallinnon sinänsä perustellun uudistuksen siirrettyä sosiaali- ja terveyspalvelut hyvinvointialueiden vastuulle kuntien merkittävimmäksi tehtäväksi jäi sivistyspalvelujen, koulujen ja kirjastojen turvaaminen. Valitettavasti valtionosuusjärjestelmää ei ole toistaiseksi edes yritetty saattaa uuden tilanteen mukaiseksi. Leikkauspaineet kuntien sisällä ovat vain kohdistuneet entistä enemmän sivistyspalveluihin.
Vahingot on korjattava aloittamalla nimenomaan näistä kansalaisia lähimpinä olevista palveluista. Käsillä olevat kunnallisvaalit ovat yksi mahdollisuus taltuttaa Suomessa kytevä sivistyskriisi. Vuodesta toiseen on toistettu, miten kirjasto- ja koululaitos ovat merkittävä osa kuntien ja kaupunkien elinvoimaa, mutta siitä huolimatta liian usein nämä instituutiot näyttäytyvät kuluerinä.
Kunnallisvaaleissa ehdokkailta on vaadittava selvää näkemystä ja suoria vastauksia sivistystoimen ylläpitämiseen. Vaatimusten on tultava sekä sivistysalan vaikuttajilta itseltään että riviäänestäjiltä. Pelkkä käsien levittely säästökuurin nimissä tai koulujen ja kirjastojen tarjontaa päivittelevät vainoharhaiset konservatiiviset moraalipaniikit eivät enää riitä.
Yhä jatkuva sodanuhka tekee kuntien sivistyspalvelujen suojaamisesta ja kohentamisesta sitäkin merkittävämmän tehtävän. Jean-Jacques Rousseau puhui ”kansalaisten sydämessä elävästä säilyttävästä voimasta”, joka suojaisi kansakunnan vapautta. Viime kädessä tämä säilyttävä voima syntyy kansalaisten sivistyksestä, koulujen luokkahuoneista ja kirjastojen lukusaleista.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
