Etusivu> Kirjastolehti > Villien vuosien tulkki

Villien vuosien tulkki

Intohimoinen fani kohtasi SE-yhtyeen keulahahmon Yarin pitkän hiljaiselon jälkeen.

Opiskelin kirjallisuutta yliopistossa 1980-luvun alussa. Olin myös fanaattinen SE-yhtyeen fani. 

Yarin laulut iskivät runotyttöön kuin miljoona volttia. Biisit lävistivat suojaukset ja vaikuttivat solutasolla asti. Tekstit löysivät kipeät kohdat ja hellät paikat: äkkiä avautuneen maailman, nuoruuden viattoman voiman, epävarmat rakastumiset ja vihlovan yksinäisyyden uudessa kaupungissa. 

Turha varmaan kertoa, että osaisin sanat ulkoa. 

...ja me tehtiin rakkautta (1979) oli neliosainen tarina kahden rikkinäisen nuoren tuhoisasta rakkaussuhteesta. Pahaa unta? (1980) tuntui läpivalaisevan oman pään ja alitajunnan. Banaaniconga (1981) oli kokeilevin ja siksi ehkä vaikein yhtyeen levyistä. Ja entä kaikki ne singlet! 

SE nappasi uudesta aallosta äkäisen anarkian ja roson, mutta yhdisti siihen jumalaiset melodiat ja taianomaiset tekstit. 

Keikat olivat ekstaattisia, jos ei loukkaantunut siitä, että bändi ei soittanut mitä toivoimme. Tuskin heitä olisi kiinnostanut, vaikka olisimme seisoneet käsillämme ihan siitä ilosta, että näimme heidät livenä. Minä sen sijaan antanut mitä tahansa voidakseni vaihtaa hetkeksi paikkaa basisti Eeva Koivusalon kanssa. 

Lasi kirkasta vettä (1984) oli SE-yhtyeen viimeinen albumi, svengaava taiderocklevy, joka hohti kuin hiomaton timantti. 

Sitten Yari katosi. Vai minäkö se olin? Jossain vaiheessa opintojen venyttäminen ei enää onnistunut, piti valmistua ja ansaita rahaa. Perustaa perhe. 

Fani vapisee 

Seison kadulla Etu-Töölössä ja näen Yarin eli Jari Knuutisen lähestyvän mustassa takissa, täsmällisenä. Pelottaa, olen varma, että haastattelu menee huonosti. Miten voin olla uskottava toimittajan roolissa, kun sisäinen fanini vapisee pelkästä Yarin tapaamisesta? 

Kättelemme, ja Yari sanoo jotain aurinkoisesta aamusta. Etuhampaiden välissä on rako, hiukset ovat harmaantuneet tyylikkäästi. 

Samana päivänä Svart Records on julkaissut Banaanicongan vinyylinä. Helsingissä Yari on kertomassa ensi vuonna ilmestyvästä kirjastaan Taikurin apulainen.  

”Se ei ole ihan tavallinen elämäkerta. Tavoitteena on yhdenlainen aikalaistarina omien tekemisten kautta, muistikuvia matkan varrelta. Aloin kirjoittaa pieniä muistoja ja tarinoita Facebookiin ja huomasin, että ihmiset tykkäävät niistä kun ne sivuavat heidän omaa elämäänsä”, Yari kertoo.” 

Kustantamo Like kiinnostui Yarin Facebook-sivusta ja pyysi häntä laajentamaan tarinoita kirjaksi, jossa maalattaisiin kuvaa 1970-luvun lopun villeistä vuosista. Yarin mielestä Suomi oli silloin täynnä hillitöntä energiaa, joka purkautui punkissa, mutta tuotti myös Vihreän liikkeen, elävän musiikin klubit, paikallisradiot ja pienlehdet, joiden tekijöistä tuli kirjailijoita. 

”Olen tehnyt paljon pohjatyötä, tavannut ihmisiä ja kysellyt heiltä asioita, koska omat muistikuvat ovat sirpaleisia ja sekoittuneita. Olen myös lukenut aikakauden lehtiä voidakseni kytkeä tarinat ajankuvaan.” 

Huomaan, että tämä haastatteluhan sujuu ihan hyvin. Kysymykset ovat ehkä haparoivia, mutta Yari on kokenut haastateltava ja tulee kivasti vastaan. 

Yari kirjoittaa kirjaansa isossa talossa Polvijärvellä, Joensuun lähellä, jossa on kokonainen huone täynnä kirjoja. Hän on asunut Pohjois-Karjalassa kohta 30 vuotta ja säveltänyt elokuvamusiikkia kymmeniin elokuviin, välillä teatterillekin. Haastattelun aikaan hän työsti musiikkia romanialaiseen dokumenttiin. 

Millaista elokuvamusiikin tekeminen on? 

”Se on vähän kuin ristikon täyttämistä. Täytyy saada palaset kohdalleen niin, että kokonaisuus kuulostaa luontevalta. Musiikin täytyy sopia elokuvan aikajanaan. Duuni sopii filmihullulle.” 

Yari kertoo, että hänen äitinsä oli elokuvateatterin hoitaja Kemin elokuvateatterissa ja isä oli nuorena muusikko. Sellainen lapsuus kieltämättä viitoittaa polkua elokuvamusiikin säveltäjälle. 

Silloin tällöin säveltäjä nousee bussiin ja matkustaa opettamaan leffamusiikin tekemistä Aalto-yliopistoon tai johonkin ammattikorkeakouluun. Yari on opiskellut musiikin teoriaa konservatoriossa ja soittanut selloa sinfoniaorkesterissa. Hänestä piti tulla musiikin teorian opettaja, mutta opinnot jäivät kesken. 

Paluukiertue 

Villiä energiaa oli ilmassa silloin, kun Yari aloitti keikkailun Sanna ”Litku” Klemetin bändin kanssa vuonna 2017. Kun Yari ja SE Tuntematon Numero kiersivät Suomea, heitä tulivat katsomaan vanhat, uskolliset fanit, mutta Litku veti paikalle myös nuoria. 

Keikat olivat komeita ja musiikillisesti vahvoja. Enää hittien soittaminen ei ollut Yarille ongelma, ja yleisö kuunteli hurmiossa. Turun Kårenilla Yari soitti encorena pianobiisin Varjot yllättäen kitaralla. Se oli lumoava hetki ja sai kylmät väreet vilistämään iholla. 

”Ei sitä oltu suunniteltu, mutta Sanna sanoi, että menet nyt ja vedät sen”, Yari nauraa. 

Kun tilitän, miten kovaa musiikki kolahti fanityttöön, joka oli vanhentunut edellisestä keikasta kymmeniä vuosia, Yari alkaa puhua aivotutkimuksesta. 

”Nuorena tunteisiin liittyvä sähkövirta on aivoissa voimakas. Kun ihminen kuulee musiikkia, sitä käsittelee aivoissa sama puoli kuin tunteita. Nuorena kuultu musiikki tuottaa siksi myöhemminkin poikkeuksellisen vahvan elämyksen.” 

Siksi siis serkkuni ei voi kuunnella Pahaa unta? -levyä kovin usein, koska hän alkaa aina itkeä. 

”Musiikki on vanhempaa kuin puhe, vanhempaa kuin homo sapiens. Eläimilläkin on reviirimusiikkia ja kosiomusiikkia. Musiikki on myös ensimmäisiä ja viimeistä asioita, joihin ihminen reagoi”, Yari jatkaa. 

Tekstien henkilökohtaisuus sen sijaan on ”vain illuusio, vähän kuin elokuva”. Vaikutelma syntyy tekniikasta: minä-muotoon kirjoitetun biisin hahmosta tulee samaistuttava. Toki myös tunteiden täytyy olla uskottavia. Yari halusi kirjoittaa biiseihin myös ikäviä tyyppejä. Se oli vaikeaa, mutta siten syntyi klassikko Anna mun olla. 

Viime kesän soolokeikalla Turun Pinellassa Yari soitti tulevan soololevynsä lauluja. Ne olivat melodisia, kutsuvia ja koukuttavia. Tunnistin yleisöstä paljon kirjastolaisia, paljon kaltaisiani. 

Jäi luokalle 

Kemi oli Yarille tärkeä koulukaupunki. Hän puhuu vuolaasti siitä, miten kaupungissa kokeiltiin ilmaisutaitoa kehittävää koulua. Yari sai kokeilusta kaiken irti, koska jäi luokalle niin monta kertaa. 

”Kemin lukiossa luotiin ilmaisutaidon lukion perusteet. Koskaan ei siitä kaupungista ole tullut sellaista määrää luovan toiminnan ihmisiä kuin silloin”, hän kertoo ja luettelee kemiläistaustaisia muusikoita ja kirjailijoita. 

Myös Kemin kirjasto oli Yarille tärkeä paikka. Lapsena oma kirjastokortti tarkoitti vapautta mennä itse kirjastoon. 

”Kokeilukoulussa lukujärjestys oli sirpaleinen, joten me mentiin hyppytunnilla kirjastoon. Sinne saattoi ehdottaa mitä vaan, ja he hankkivat: undergroundia, New York Timesin ja vaikka mitä.” 

Kirjastossa järjestettiin myös kirjoittajakursseja, joilla Yari kävi. Vetäjistä on jäänyt mieleen kirjailija Annika Idström

SE-yhtye oli jo olemassa. ”Sitten pari tyyppiä bändistä lähti Jyväskylään opiskelemaan ja me muut mentiin mukaan. Edellisenä iltana tehtiin eroanomus lukioon ja se oli siinä.” 

Nykyään Yari on aktiivinen myös Intstagramissa. Hän kuvaa usein hetkiä elämästään Polvijärven talossa. Kesällä kuvissa siintää järvi ja aurinkoinen piha, pöydällä ehkä sikari ja lasi. Syksyllä pilkotaan klapeja ja puhdistetaan rännejä. Välillä istutaan kahviloissa, joskus baareissa. Laulujen sanoista saa oivallisia hashtageja. 

Yari myös reagoi seuraajiensa postauksiin ja saattaa kommentoidakin. Se tuntuu ihmeelliseltä. 

Yari on tullut takaisin. Tai oikeastaan enemmän: hän on läsnä.