·
Katariina Saarinen, työskentelet Turun kaupunginkirjastossa Kirjasammon parissa. Miten kirjastoa tulisi sinun mielestäsi markkinoida?
Kirjastoa pitäisi markkinoida lupaamalla ihmisille enemmän, kuin he osaavat pyytää. Kirjaston tulisi luottaa omaan potentiaaliinsa ihmisten kiinnostuksen, innostuksen ja aidon ilon herättäjänä. Kirjaston ei tarvitsisi kilpailla ihmisten huomiosta, vaan osata tarjota jotain sellaista, mitä käyttäjät eivät ehkä tiedosta tarvitsevansa. Ei kannata yrittää hakuammuntana tarjota kaikkea kaikille, vaan ennemminkin jokaiselle jotakin, antaen tilaa yksilöille, kohderyhmille ja eri näkemyksille. Kirjaston tulisi antaa arvolupaus, joka perustuu samaan kuin ihmisen tiedonhalu: tarpeeseen ymmärtää itseään ja elämää.
Monimutkaistuvassa maailmassa ihmiset ovat yhä useammin hukassa, ja oikeanlaisen tiedon suodattaminen informaatiomassoista käy yhä kuormittavammaksi. Kirjaston tulisi ottaa toiminnan ja markkinoinnin lähtökohdaksi eri maailmankuvissa elävät ihmiset. Kuka tarvitsee mitäkin tietoa ja miksi? Mitkä ovat kunkin asiakkaan lukemisen motiivit? Tällä hetkellä toiminta perustuu vielä siihen, että etsitään kirjoille lukijoita, painopiste on siis teosten sisällöissä ja aiheissa. Alkaisiko olla aika paradigman muutokselle, jonka myötä etsittäisiinkin lukijoille kirjoja, eli mietittäisiin, mihin tarpeeseen ja tarkoitukseen ihmiset etsivät luettavaa?
Mikä on mielestäsi kirjaston tärkein tehtävä?
Kirjaston tulee tarjota tietoa rehellisesti ja tasapuolisesti eri näkökulmista tukeakseen sellaisia arvoja kuin avoimuus, vastuullisuus ja tietoisuuden lisääminen. Kirjastolla on oiva tilaisuus toimia muuttuvan maailman peilinä. Samalla kun kirjasto välittää kuvaa siitä, millainen maailma on nyt, se voi myös väläytellä visioita siitä, millainen maailma voisi olla tulevaisuudessa. Maailma muuttuu, kun ihmiset muuttuvat, ja siksi kirjaston on oltava tukena tässä.
En näe kirjastoa viihdekeskuksena, vaan nimenomaan paikkana, jossa ihminen voi tutustua itseensä. Kirjasto voisi herätellä ihmisiä näkemään oman vastuunsa ja roolinsa maailmassa, jos se osaisi vastata täsmällisesti jokaisen asiakkaan tarpeeseen. Tämä edellyttää ihmisten erilaisten maailmankuvien ja arvojen tunnistamista, minkä vuoksi kirjastoissa tarvitaan kirjallisuudentuntemuksen lisäksi myös riittävää ihmistuntemusta.
Ihmisten kohtaaminen on yksi kirjaston tärkeimmistä tehtävistä, ja siksi olisi syytä kiinnittää huomiota asiakaspalveluun: siihen, että kirjaston henkilökunta jaksaisi kohdata ihmiset ihmisinä, eikä kokisi halua paeta muihin töihin takahuoneeseen. Näen asiakaspalvelun kirjaston keskeisenä toimintana, ja niin näkevät varmasti asiakkaat itsekin, hehän eivät juuri tiedä, mitä muuta kirjaston kulisseissa tapahtuu. Mutta kaikki se kulissien takana tehtävä kokoelmatyö tulisi mielestäni tehdä siksi, että työ asiakkaiden parissa olisi mahdollisimman laadukasta. Työ tulisi tehdä ensisijaisesti ihmisiä eikä kokoelmia varten.
Mistä kirjastossa voitaisiin luopua?
Saattaisi olla aika luopua numeroihin perustuvasta luokituksesta, tai ainakin uudistaa sitä luonnollisemmaksi ja intuitiivisemmaksi. Tietotekniikan avulla voitaisiin erottaa luokitus ja hyllyjärjestys toisistaan. Teoksia ei enää luokiteltaisi yksinomaan aiheen mukaan, vaan siten, että se palvelisi käyttäjän kontekstia, eli sitä tarvetta, joka tuo hänet kirjastoon.
Jonkinlainen virtuaalinen kirjahylly toisi asiakkaan eteen ne kirjat, jotka vastaavat hänen tarvettaan, ja ohjaisi hänet sitten etsimään käsiinsä kyseiset teokset. Tällainen käyttäjän motiiveihin perustuva luokitus voisi toimia YKL:n rinnalla. Se myös antaisi mahdollisuuden kirjoille tulla tulkituksi laajemmin. Uskon, että on olemassa kirjoja, jotka eivät aidosti sovi mihinkään olemassa olevista luokista, eikä se, että ne on väkipakolla pantava johonkin luokkaan, palvele käyttäjiä. Nykyinen luokitus piilottaa näkyvistä sellaista, mikä saattaisi tuottaa jollekulle suuria oivalluksia.
Luopua voitaisiin mielestäni myös liiallisesta oheistoiminnasta, jonka tarkoituksena tuntuu olevan asiakkaiden houkutteleminen kirjastoon aivan kuin kirjasto ei riittäisi omana itsenään. Kirjasto voisi luopua siitä pinnallisuudesta, joka vaivaa useimpia julkisia tiloja, ja tarjota sille levollista vastapainoa. Kirjaston vanhalle imagolle hiljaisena hyssyttelypaikkana voitaisiin antaa uusi merkitys: hiljentymiselle on nyt suuri tilaus. Eikö kansakunnan yhteisen olohuoneen tulisikin juuri olla paikka, jossa saa olla rauhassa, lämmitellä sivistyksen takkatulen äärellä?
Kenet pyydämme seuraavaksi tälle palstalle ja mitä haluat kysyä tältä henkilöltä?
Seuraavaksi palstalle voisi pyytää jonkun nuorkirjastolaisen visionäärin, esimerkiksi Marjo Perälän. Haluaisin kysyä häneltä, mikä voisi tulevaisuudessa olla kirjaston keskeisin voimavara, mitkä hänen mielestään ovat digitalisoitumisen suurimpia etuja, ja millä tavoin kirjasto voi luoda yhteisöllisyyttä.
