Moni kirjastolainen on varmaan kuullut Pertti Julkusen kirjastokritiikkiä. Mutta mitä kirjastolaiset siitä ajattelevat?
Vastikään remontoitu Weston Library, Oxfordin yliopiston Bodleian Libraryn toimipiste, yksi tunnetuimpia, arvokkaimpia, perinteisempiä alan laitoksia, tarjoaa hiljaisten lukusalien lisäksi näyttelyitä, ryhmätyötiloja ja lattelasillisen kahvilassaan. Käyttäjämäärät ovat huipussaan, kerrotaan tuoreessa artikkelissa.
Kotimaiset kirjastomme ovat muutosprosesseissaan hyvässä seurassa. Kaikkia kehitys ei miellytä. Yksi äänekkäimmistä nykymenon vastustajista on yhteiskuntatieteiden tohtori Pertti Julkunen, jonka Kirjastopäiväkirja osoittaa huomattavaa omistautumista kirjastoaatteelle. Teemaan hän palaa myös kulttuurilehti Kaltiossa, jossa hänen artikkelinsa Huippubrändi yhteisessä olohuoneessa käynnisti keskustelun “kirjaston tehtävästä ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa”.
Julkusen teesit
Kirjastopäiväkirjassa toistuvat väitteet siitä, että kirjastojen johtajat pyrkivät järjestelmällisesti pilaamaan kirjaston, heikentämään kirjallisuuden asemaa ja hävittämään kirjastorauhan.
”Yhteisöllisyyden nimissä suositaan melua: asiakkaat puhuvat kännyköihin ja kavereille, henkilökunta palvelee huutaen, ja tilaan hankitaan häirintä-ääntä, kuten soittimia ja elektronisia laitteita. Kun kirjastometeli on arkea tänään, hyväksytään huomenna mainokset”, Julkunen visioi.
Julkuselle kirjaston rooli on selkeä, mutta kapea: kirjojen hankkiminen ja kirjastorauhan säilyttäminen. Lukemaan innostaminen ei tehtäviin kuulu, eivätkä verkkoaineistot tarvitse kirjastoja. “Kun painettu kirja menettää asemansa, kirjasto käy tarpeettomaksi.”
Kirjastonjohtajat ovat Julkusen mukaan konstruoineet muutoksia haluavan ‘kirjaston käyttäjän’, mutta muutoksista ei oteta vastuuta. Kukaan ei kerro muuttavansa kirjastoa.
Väitteet pienkustantajien syrjimisestä ja kaupallisuutta edistävästä salaliitosta kykenee ohittamaan absurdeina, mutta kaksi kysymysvyyhteä jää kaihertamaan. Miten kirjastot vastaavat hiljaisuuden ja toiminnallisuuden ristiriitaan ja millä areenoilla keskustelua muutoksesta käydään käyttäjien kanssa? Mistä on peräisin tieto, johon muutostarpeet perustuvat?
Viipaloiden tilaa hiljaisuudelle
Pyysimme kirjastoihmisiä eri puolilta Suomea mukaan Facebook-ryhmään pohtimaan Julkusen teesejä. Ryhmän mukaan kirjastoihin mahtuu entistä paremmin sekä ääntä että hiljaisuutta. Käyttäjien ja heidän näkemystensä saattaminen yhteen ei ole aivan moderni keksintö kuten yksi keskustelijoista, suurehkon kirjaston johtaja, huomauttaa.
”Vuosikymmeniä sitten perustetuissa “lehtilukusaleissa saatetiin lukea lehtiä ääneen ja niissä järjestettiin luentoja ja jopa iltamia! Hiljaisuus on tullut kirjastoihin myöhemmin.”
Toisaalta monet äänekkäimmistä aktiviteeteista järjestetään aukioloaikojen ulkopuolella: konsertit iltaisin, luokkakäynnit aamuisin. Yhdessä kirjastossa järjestettiin viime vuonna 56 tapahtumaa. Hälyä tuottavia tilaisuuksia oli keskimäärin kerran viikossa. “Jäi siihen sitten aikaa olla ihan vain hiljaakin ja itsekseen.”
“Hiljaisuudelle voi viipaloida joko tilaa (jos sitä on tarpeeksi) tai aikaa (jos tila ei anna myöten).” Vyöhykkeet voivat olla sitä hiljaisempia, mitä etäämmäksi eteisaulasta mennään. Hiljaisia tiistaita, iltapäiviä tai aamuja vietetään joissakin kirjastoissa. “Pelikonsolit ovat äänieristetyssä huoneessa, digitointihuoneessa ja sähköpianossa on kuulokkeet, jottei ääni häiritse muita.”
Melu on silti todellinen ongelma, vaikkei täydellistä hiljaisuutta enää tavoitellakaan. “Monille asiakkaille hiljainen tila ja mahdollisuus lukea tai työskennellä rauhassa on ensisijainen syy tulla kirjastoon.” Kirjastotilan äänimaiseman korjaus voi olla jälkikäteen hankalaa, mutta aiheeseen pureutuva tutkimus on käynnistymässä Helsingissä, ja tulokset hyödyttävät myös muita kirjastoja.
Nooan arkki vai kompromissi?
Usein lähiympäristön toimijat hakeutuvat itse kirjastoon tapahtumineen. “Mannerheimin lastensuojeluliitto haluaa pitää kerhoa nimenomaan kirjastossa ja lauantaisin, jolloin kirjasto ei yleensä ole avoinna.”
Lisäaukiolo järjestyi, kun järjestö lupasi tuottaa kerhon sisällön. Yhdistykset, niiden jäsenet ja tilaisuuksien osallistujat ovat tarpeineen tärkeitä, aivan kuten kirjastorauhaa hakevat käyttäjät.
Kirjasto on kuitenkin kaikkien kuntalaisten palvelu, myös ei-käyttäjien ja potentiaalisten. Kun kirjastosta tulee hiljaisen tilan ja olohuoneen lisäksi odotushuone, ovet avautuvat kuin huomaamatta myös tottumattomille.
Tampereen Lielahdessa ja tulevalla Espoon Ison Omenan palvelutorilla kauppakeskus ei ole ainoa kumppani, vaan kunnan sosiaali- ja terveyspalvelut ja kirjasto jakavat yhteisiä tiloja. Jonottaessaan nuorisopoliklinikan tai hammashygieenikon vastaanottoa voi nauttia kirjaston palveluista.
Uudistumistarpeet eivät ole vain retoriikkaa. “Viimeisimmässä asiakaskyselyssä käyttäjämme halusivat mm. lisää aukiolotunteja, lisää tapahtumia, lisää yhteisöllistä toimintaa, monipuolisempaa aineistoa ja lisää hiljaista tilaa.” Koko ympäröivää yhteisöä palveleva, “uudistuva kirjasto on väistämättä kompromissi.”
Pienen pohjoisen kirjaston johtaja kuvasi pattitilanteeseen johtanutta keskustelunavausta osuvasti: “Julkunen valitsee lähimenneisyydestä kirjastollistumisen aikajanalta pisteen, jossa – PIM! – kirjasto on yhtäkkiä saavuttanut kehityksessään kirjastouden ytimen ja korkeimman tason ja sitten –TIKS – kiinni! Sulkekaa ovet ja pysäyttäkää kehitys!”
Kirjastoammattilaisten siteeratut puheenvuorot ovat peräisin suljetusta Facebook-ryhmästä.
