Yleisten kirjastojen johtaminen muuttui perin pohjiin 1940-luvun sotavuosien ja 1980-luvun jälkipuoliskon välisenä aikana. Pelkkä kirjastoalan ammattitaito ei enää riittänyt, kun kirjasto muuttui kansanvalistajasta avarakatseiseksi palvelulaitokseksi, kirjoittaa historiantutkija Mikko Laakso.
Helsingin kaupungin kirjastolautakunta piti marraskuussa 1960 ylimääräisen kokouksen, jossa se esitti kaupunginhallitukselle kolmihenkisen komitean perustamista. Komitean tarkoitus oli uudistaa kirjaston hallintoa.
Tärkeä avainhenkilö oli kuitenkin joukosta poissa. Helsingin kaupunginkirjastoa 20 vuotta johtanut kirjastonjohtaja Uuno Saarnio (1896─1977) oli virkamatkalla Länsi-Saksassa ja sai palattuaan kuulla, että komitean puheenjohtajaksi oli valittu apulaiskirjastonjohtaja Sven Hirn (1925─2013). Kirjastonjohtaja Saarniota ei nimetty komiteaan mukaan lainkaan. Käytännössä päätös merkitsi pitkän virkauran tehneen, kokeneen kirjastonjohtajan syrjäyttämistä.
Mikä sai kaupunginhallituksen tekemään näin poikkeuksellisen päätöksen?
Uuno Saarnion uran loppu kuvastaa hyvin suurten yleisten kirjastojen johtamistavoissa ja -kulttuurissa tapahtunutta muutosta.
Saarnio oli koulutuksensa ja työkokemuksensa puolesta pätevä johtamaan Suomen suurinta yleistä kirjastoa. Pelkkä kirjastoalan ammattitaito ei kuitenkaan enää riittänyt kaupunkien kasvaessa, kirjastotoimen kehittyessä ja yhteiskunnan muuttuessa.
Kirjastonjohtajien oli perehdyttävä julkishallinnon johtamisoppeihin ja modernisoitava kirjastojensa toimintaa, kehitettävä ihmissuhdetaitojaan ja luotava hyvät suhteet kotikaupunkinsa päättäjiin, jos he halusivat kirjastonsa kukoistavan.
Sivistysidealisti Saarnio epäonnistui kaikilla näillä viranhoidon osa-alueilla. Hänellä oli vahva mutta vanhentunut käsitys yleisen kirjaston tehtävästä ja oma suosikkijärjestelmänsä kirjastonsa sisällä, minkä lisäksi hän oli 1960-luvulle tultaessa ehtinyt peruuttamattomasti pilata suhteensa kaupungin johtaviin virkamiehiin.
Niinpä ajastaan jälkeen jääneen Helsingin kaupunginkirjaston toimintaa alettiin kehittää hänen ohitseen uudistamalla organisaatiota ja Rikhardinkadun pääkirjaston osastojakoa sekä suosimalla suurempien, mutta harvalukuisempien sivukirjastojen perustamista. Kaupunginkirjaston henkilökuntarakennetta ryhdyttiin muuttamaan lakkauttamalla kirjastoamanuenssien virkoja ja perustamalla niiden sijaan kirjastoapulaisten virkoja.
Mallia Ruotsista
Muutokset olivat sopusoinnussa kirjastoalan kansainvälisten virtausten kanssa. Suuremmat, mutta harvalukuisemmat ja hyvien liikenneyhteyksien päässä sijaitsevat kaupunginosakirjastot olivat Ruotsissa osoittautuneet paremmaksi ratkaisuksi kuin pienet, tiheän verkoston muodostavat sivukirjastot.
Pohjoismaista perua olivat myös tutkimukset, joiden mukaan suurten yleisten kirjastojen kirjastoammatillisen henkilökunnan määrää piti supistaa suhteessa avustavan henkilökunnan määrään.
Koulutettujen kirjastonhoitajien käyttäminen rutiinitöihin kuten lainaukseen tai kirjojen hyllyttämiseen oli resurssien tuhlausta.
Alituiseen kasvava kirjastonkäyttö, työmuodoiltaan laajeneva kirjastotoimi, kaupungistuva yhteiskunta ja kunnallispoliittinen resurssikamppailu loivat muidenkin suurimpien kaupunkien, kuten Tampereen ja Turun, yleisten kirjastojen johtajille samanlaisia paineita kuin Saarniolle ja hänen seuraajalleen Sven Hirnille.
Suurten yleisten kirjastojen kipeästi kaipaamalle, systemaattiselle kehittämistyölle antoi pohjaa johtamisen tutkijoiden keskuudessa levinnyt usko siihen, että tehokkaampia organisaatioita voitiin rakentaa tietoisen suunnittelun, päätöksenteon ja rakenteiden uudelleen järjestelyn avulla.
Kirjastonjohtajat alkoivat 1950-luvulta lähtien osallistua johtaville virkamiehille suunnattuun kunnalliseen johtamiskoulutukseen, mikä antoi heille eväitä tähän uudistustyöhön. He tutustuivat tieteellisen liikkeenjohdon periaatteisiin, ihmissuhdekoulukunnan oppeihin ja 1970-luvulla vielä tavoitejohtamisen perusteisiin, mikä antoi hallinnon kehittämistyölle vauhtia.
Välttämätön asennemuutos
Suurten kirjastojen johdossa vuosikymmenten mittaan tapahtunut hidas asennemuutos oli merkittävä ja välttämätön. Aiemmin suurimpien yleisten kirjastojen toiminta oli ollut suhteellisen pienimuotoista ja perinteisillä urilla kulkevaa. Tarve suurimittaiselle työn rationalisoinnille ja johtamisoppien soveltamiselle oli ollut vähäinen. Suurten kaupunkien kirjastot alkoivat kuitenkin sotavuosien jälkeen kaikin tavoin laajentua, mikä pakotti miettimään työn organisointia ja johtamista uudelleen.
Tässä muutoksessa avainasemassa olivat 1910- ja 1920-luvuilla syntyneet kirjastonjohtajat, joista muovautui oman organisaationsa ammattijohtajia. Heillä oli jo kirjastoalan ammattipätevyyden ohella sellaista johtamisen ja hallinnon asiantuntemusta, joka aiemmalta johtajapolvelta puuttui. Ryhmään lukeutuivat Helsingin kirjastonjohtaja Sven Hirnin ohella hänen turkulaiset kollegansa Eila Seppälä, Marjatta Heiskanen ja Kirsti Saksa, Tampereen kaupunginkirjastoa johtaneet Mikko Mäkelä ja Elna Elonheimo sekä Espoon kauppalan-, myöhemmän kaupunginkirjaston johtaja Urpo Lehtonen.
Nämä kirjastonjohtajat saivat uudistamistyölleen monenlaista tukea. Sotavuosien jälkeen Ruotsin Kungälvissä oli käynnistynyt kirjastoalan pohjoismainen jatkokoulu, jonka ohella Göteborgin kaupunginkirjaston dynaaminen johtaja Sigurd Möhlenbrock (1916─2007) toi uusia ajatuksia suomalaisten kollegojensa tietoisuuteen.
Samaan suuntaan vaikutti Ruotsissa ja Tanskassa tehty vireä kirjastoalan tutkimustyö, jonka tuloksia esiteltiin Kirjastolehden palstoilla. Kehitystyötä helpotti edelleen vuoden 1961 kirjastolaki, joka kohensi huomattavasti yleisten kirjastojen rahoituspohjaa ja tarjosi kirjastonjohtajille lisämahdollisuuksia organisaatioiden kehittämiseen. Suuret yleiset kirjastot alkoivat saada henkilöstöhallintoon erikoistuneiden apulaiskirjastonjohtajien virkoja. Suomalainen kirjastoalan tutkimus alkoi sekin 1970-luvun alussa tuottaa välineitä kirjastonjohtajien käyttöön, kun Tampereen yliopistoon perustettiin kirjastotieteen ja informatiikan professuuri.
Mikko Laakson väitöskirja Kirjasto ekspansiivisessa suurkaupungissa: Suomen suuret yleiset kirjastot ja niiden hallinto 1945─1986 tarkastettiin viime kesänä.
