Etusivu> Kirjastolehti > Kolumni: Sivistys, kirjastot ja kuntatalous

Kolumni: Sivistys, kirjastot ja kuntatalous

Alkavan vuoden merkittävin muutos Suomen hallinnossa on lähes kymmenen vuoden ajan poliittista kädenvääntöä aiheuttanut ja nyt toteutuva soteuudistus. Uudistuksella on välillinen vaikutus kansalaisten sivistyspalveluihin. Sosiaali- ja terveydenhuollon vastuut siirtyvät hyvinvointialueille, joka toistaiseksi saa rahoituksensa suoraan valtiolta. Kuntien valtionosuudet vähenevät, mutta toisaalta kunnat myös samalla vapautuvat kuormittavimmista tehtävistään. Kuntien vastuulla merkittävimpinä asioina säilyvät sivistys ja kulttuuri, myös kirjastopalvelut.

Kirjastojen ja sivistyspalvelujen asema kuntataloudessa on ollut kuluneella vuosikymmenellä hankala. Vuonna 2014 luovuttiin käytännöstä, jossa kuntien valtionosuuksista tietty osa oli varattu eritoten kirjastopalveluihin. Kuntaliitto toivoi tuolloin osuuksien korvamerkinnästä luopumista, ajatuksenaan kuntien mahdollisuus päättää valtionosuuksista mahdollisimman vapaasti peruspalvelujen turvaamiseksi. Käytännössä tämä tarkoitti monessa kunnassa säästöjen osumista ensisijaisesti sivistystoimeen, mikä tietysti terveyspalvelujen ollessa vaakakupissa oli usein pakkoratkaisu. Lähikirjastojen lakkauttamista tapahtui siellä täällä, ja ellei kirjastopalvelu olisi ollut lakisääteinen tehtävä, eräissä kunnissa se olisi ehkä lakkautettu kokonaan.

Kirjastojen ja sivistyspalvelujen tulevaisuus on jatkossakin riippuvainen kuntatalouden tilasta. Koronan aikana kuntatalous koheni massiivisten valtiontukien siivittämänä. Sivistys- ja kulttuuritoimen määrärahat puolestaan jäivät käyttämättä, ja kulkutauti tuotti tällä sektorilla säästöjä ikään kuin luonnostaan kirjastojen sulkeutumisen ja tapahtumaperuutusten myötä. Tänä vuonna edessä näyttää olevan taas paluu ankarampiin aikoihin. Helppoja säästökohteita on jo etsitty sivistyspalveluista – palveluista, jotka vastikään päättyneen kulkutaudin aikana olivat muutenkin alikäytöllä, ja joiden nyt pitäisi hallintouudistuksen jälkeen olla kuntien ydintehtävä.

Seuraukset näkyvät jo nyt. Lähikirjastot ja kirjastoautot ovat jälleen päätymässä yliviivattaviksi kohteiksi. Säästöt jäävät yleensä vaatimattomiksi, ja vaikkapa Espoossa toteutetut lähikirjastojen lakkautukset kertovat enemmän kuntapäättäjien asenteista. Lähikirjastojen katoamisen vaikutukset paikallisyhteisöihin, niiden aktiivisuuteen ja elinvoimaisuuteen ovat huomattavan suuret, ja vahinko jää pysyväksi. Kansalaiset itse ovatkin näkyvästi protestoineet kirjastojen lakkauttamisia vastaan.

Sivistyspalvelujen turvaaminen olisi jatkossa syytä nostaa näkyvämmin esille kuntien valtionosuuksissa. Hallituksen tulisi miettiä, miten taata kunnille resurssit nimenomaan kirjastopalvelujen saavutettavuuden ja monipuolisuuden turvaamiseksi, kunnallista itsehallintoa kunnioittaen. Luontevinta olisi järjestää asia oppivelvollisuuden pidentämisen yhteydessä. Hallitus on sitoutunut korvaamaan kunnille tästä aiheutuvat kulut täysimääräisesti, ja tämän oheen olisi mahdollista taata erityistuki kirjasto- ja kulttuuripalveluille, jotka tukevat toisen asteen opintoja. Joka tapauksessa ei käy päinsä, että kriisistä toivuttaessa ja maakuntauudistuksen valmistuttua kuntatalouden vyönkiristys aloitettaisiin jälleen sivistyksestä.

Kirjoittaja on historiantutkija ja tietokirjailija