Nobelisti tahtoi yhdistää yksilöllisyyden ja solidaarisuuden.
Jokin aika sitten luin junassa Albert Camus’ta käsittelevää kirjaa. Vastapäätä istuva nuorukainen alkoi innostuneesti puhua Camus’n Sivullisesta. Camus on kuohuttanut ihmisten mieliä vuosikymmeniä. Tänä vuonna ranskalainen nobelisti täyttäisi 100 vuotta.
Elämän absurdisuutta kirjallisuudessa kuvaava Albert Camus oli kerran sanonut, että absurdein tapa kuolla, on kuolla auto-onnettomuudessa. Hän kuoli auto-onnettomuudessa 4. tammikuuta 1960, käyttämätön junalippu taskussa.
Uintia rakastavalle Camus’lle dramaattinen tapa olisi ollut kadota meren aaltoihin. Hän kirjoitti muistikirjaansa: ”Olen aina tuntenut olevani kuin aavalla merellä; riemuissani, mutta kuolemanvaarassa.”
Albert Camus on eurooppalaisen kulttuurin kulttihahmo, joka oli kirjailijan työn ohella osallistuva journalisti ja teatteriohjaaja. Hän syntyi Ranskan silloisessa siirtomaassa Algeriassa 7. marraskuuta 1913. Camus’n äiti oli espanjalainen, lukutaidoton ja lähes kuuromykkä. Isä kuoli 1. maailmansodassa, kun Camus oli noin vuoden ikäinen. Camus varttui dominoivan isoäitinsä perhepiirissä, köyhissä oloissa lähellä Algeria.
Tärkeä henkilö Camus’n kehityksessä oli opettaja Louis Germain, joka tunnisti Camus’n lahjakkuuden ja järjesti hänet opintielle. Germainista tuli Camus’n elinikäinen ystävä, jota Camus myös muisti Nobel-palkinnon kiitospuheessaan.
Elämä ennen politiikkaa
Camus’n keskeinen kysymys on, miten yhdistää yksilöllisyys ja solidaarisuus. Camus’n ajattelussa elämä meni poliittisten laskelmointien edelle. ”Politiikka ei ole uskontoa, tai jos on, se on inkvisitiota ”, hän kirjoitti teoksessaan Kapinoiva ihminen (1951). Ihminen voi ottaa käyttäytymisensä mallia sosiaalisista konventioista, nationalismista tai uskonnosta, mutta elämän sattumanvaraisuus ei poistu.
Nobel-palkintotilaisuuden jälkeisessä Tukholman yliopiston opiskelijatapaamisessa yksilön ja kollektiivisuuden teema nousi esiin. Nuoren algerialaisen kiihkeään kysymykseen Algerian tilanteesta, Camus vastasi: ”Ihmiset viljelevät pommeja Algerin raitioteille. Äitini voi olla yhdellä noista raitioteistä. Jos tuo on oikeutta, asetan etusijalle äitini.” Le Monde -lehti raportoi asian muodossa: ”Uskon oikeuteen, mutta puolustan äitiäni ennen oikeutta.”
Päämäärä ei pyhitä keinoja
Camus’n ympärillä oli sädekehä. Kutsuilla hän saattoi olla naisten piirittämä ja esiintyjänä hän oli vangitseva. Kirjailija Julien Green totesi, että Camus herätti nopeasti kunnioituksen olemuksellaan. Filosofi Hannah Arendt kutsui häntä ”Ranskan parhaaksi mieheksi”. Camus itse vierasti maallisen pyhimyksen mainettaan.
Toisaalta Camus joutui epäsuosioon korostaessaan, että päämäärä ei pyhitä keinoja. Useat maineikkaat aikalaiset, kuten Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, katsoivat Neuvostoliiton vankileirejä ja näytösoikeudenkäyntejä pitkään läpi sormien.
Camus esiintyi viimeisen kerran julkisesti Aixissa Provencessa 14. joulukuuta 1959, estradina vanha ja tyylikäs Hôtel Maynier d’Oppède. Hänet oli kutsuttu tapaamaan kansainvälisiä yliopisto-opiskelijoita.
Kysymykseen mitä hän pitää parhaana kirjanaan, Camus vastasi: ”Seuraavaa.” Hän tarkoitti kesken jäänyttä omaelämäkerrallista teosta Ensimmäinen ihminen. Teoksen käsikirjoitus oli hänen salkussaan kustantaja Michel Gallimardin Facel Vegan suistuessa kohtalokkaasti tieltä.
Camus on jatkuvasti ajankohtainen. Sivullinen on kuohuttanut lukemattomien lukiolaisten mieliä. Aikuisuuteen ja yhteiskuntakelpoisuuteen valmistautuva nuori kohtaa kirjassa sivullisen, joka kieltäytyy hyväksymästä annettua yhteisön normistoa ja tuntemasta tunteita joita ei tunne.
Albert Camus -keskus
Aixissa toimii tätä nykyä Bibliothéque Méjanesin yhteydessä Centre Albert Camus, joka on perustettu 13 vuotta sitten. Keskuksessa työskentelevä Anne Aubert kertoo, että juhlavuonna tutkijoita on virrannut paitsi kotimaasta, myös esimerkiksi Yhdysvalloista, Japanista ja Brasiliasta.
Aixin kaupunki järjestää tänä vuonna useita näyttelyitä Camus’n tiimoilta osin yhteistyössä Euroopan vuoden 2013 kulttuuripääkaupunki Marseillen kanssa. Myös kustantajat huomioivat merkkipäivän. Esimerkiksi Camus’n kustantaja Gallimard julkaisee syksyllä useita teoksia kirjailijaan liittyen.
Camus’n tytär Catherine Camus julkaisi jo vuonna 2009 kuvamateriaaliltaan ainutlaatuisen Solitaire & Solidaire -teoksen isästään. Suomalaisia Camus-faneja hellittäisiin saattamalla tämä teos suomeksi. Myös keskeiset Camus-elämäkerrat, kuten Olivier Toddin ja Herbert R. Lottmanin teokset odottavat suomentamista. Monien kirjastojen hyllyistä löytyvä Conor Cruise O’Brienin Camus (1970) on vaatimaton ja yksipuolinen.
Camus-juhlavuodesta huolimatta Ranskassa ei ole suunniteltu suurta kansallista tilaisuutta syntymäpäivän aikoihin. Sen sijaan merkkipäivä huomioidaan kaupunkien ja kirjastojen järjestämissä pienemmissä tilaisuuksissa. Tämä ruohonjuuritason muistaminen varmaankin sopisi Camus’lle.
Hän oli esittänyt vaimolleen Francinelle kuolemansa varalta toivomuksen, että hänelle ei järjestettäisi kansallisia hautajaisia. Silti hän toivoi muistamista. Kirjailijan tuotantoon ja ajatteluun syventyminen on luontevin tapa kunnioittaa Algerian köyhälistökortteleista kotoisin olevaa yksilöllistä humanistia ja kapinallista. Camus on haudattu toivomuksensa mukaan Lourmariniin Etelä-Ranskaan.
Camus tässä ajassa?
Historioitsija Eric Hobsbawm kysyy postuumisti julkaistussa kirjoituskokoelmassaan Fractured Times (2013), missä ovat tämän ajan Jean-Paul Sartren ja Albert Camus’n kaltaiset julkiset intellektuellit? Hobsbawm esittää, että heidän aikansa on käytännössä ohi valistuksen otteen heikentyessä 1970-luvulta lähtien. Tilalle ovat tulleet esimerkiksi suurten lavojen rock-artistit, maailmanlaajuinen mediashow ja sosiaalinen media.
Silti tässä ajassa elää taiteilijoita, joiden työssä yksilöllisyys ja solidaarisuus yhdistyvät. Esimerkiksi Aki Kaurismäen elokuvien keskeinen teema on solidaarisuus ja ihmisen arvokkuus.
