Etusivu> Kirjastolehti > Kirjastolehden kaunovinkit: viherkasvihulluus ja arvaamaton tekoäly

Kirjastolehden kaunovinkit: viherkasvihulluus ja arvaamaton tekoäly

Petri Tamminen: Se sano: unohtumattomat lausahdukset (Otava 2021)

”Kaamea käsiala.”

 

Petri Tammisen uusin teos Se sano saattaa jäädä monelta lukematta, sillä kirjastoissa se on sijoitettu novellien joukkoon ja novellit taas johonkin syrjäiseen hyllynpäätyyn. Itse törmäsin siihen yllättävässä yhteydessä: Roope Lipastin uutuusromaanissa Porakonekirjoittaja.  Joskus lukiessa käy näin hyvin. Kirja johdattaa toisen kirjan luo.

Tamminen on kerännyt teokseensa tarinoita tavallisilta suomalaisilta. Hän pyysi ihmisiä kertomaan, onko joku sanonut heille joskus jotain, joka on vaikuttanut olennaisesti heidän elämäänsä. Tarinoita kertyi kirjaan yli sata. Suurin osa unohtumattomista lauseista on ilkeitä ja lannistavia. Näinkö me Suomessa puhumme toisillemme?

Teos panee miettimään sanojen painoa. Vain yksi ainoa lause voi jäädä ihmisen mieleen jäytämään vuosikausiksi ja saada aikaan sen, ettei koskaan usko itseensä ja omiin kykyihinsä. Toiset sanat taas antavat voimaa selviytyä vaikeuksien keskellä. Jotkut jopa auttavat muuttamaan koko elämän suunnan. Ei siis ole samantekevää, mitä sanoo. Tammisen kirjan jälkeen mieli on pitkän aikaa vakava.

Katariina Vuori: Kasvun paikka (Otava 2022)

”Pystyin hengittämään paremmin vasta, kun sain kaupassa jonkun kasvin syliini.”

Jos Katariina Vuoren päähenkilö Silvia olisi mennyt psykoterapeutin vastaanotolle tarinan alkaessa, hän olisi saattanut kuulla kärsivänsä boreoutista. Burnoutin eli loppuun palamisen rinnalle viime vuosina noussut boreoutin käsite tarkoittaa totaalista kyllästymistä. Sen vallassa kärvistelevä ihminen ei enää innostu mistään ja kaikki maistuu puulta. Boreout syntyy, kun elämästä puuttuvat sopivan kokoiset haasteet.

Silvian elämä kotiäitinä on kulkenut samaa rataa jo vuosikaudet. Hän on jäänyt työelämän ulkopuolelle miehensä toiveesta ja täyttää päivänsä hääräämällä kodissa. Kun lapset kasvavat, eivätkä tarvitse enää äitiä, Silvian tyytymättömyys kasvaa ja levottomuus purkautuu erikoisella tavalla: viherkasvihulluutena. Ensin hän hankkii yhden, sitten toisen ja lopulta koko asunto on saunaa myöten täynnä.

Vuori kertoo paikoilleen jämähtäneen Silvian kasvutarinan liioitellun huumorin keinoin. Kasvi kerrallaan Silvia löytää tiensä ulos itse rakentamastaan pullantuoksuisesta vankilasta. Kirjan hulvattomasta menosta nauttiakseen ei tarvitse olla mikään viherkasvitietäjä. Toki siitä on etua. Hyvä uutinen on myös se, että kasvun tarinalle on olemassa jo jatkoa.

Benjamín Labatut: Maailman kauhea vihreys (2023, Tammi, suom. Antero Tiittula)

”Milloin oikein lakkasimme ymmärtämästä maailmaa?”

Enpä olisi voinut etukäteen uskoa, että 1900-luvun alun kuuluisimmista kemisteistä, fyysikoista ja matemaatikoista sekä heidän monimutkaisista teorioistaan kertova kirja voi olla niin vangitseva, että sitä on lähes mahdotonta laskea käsistään. Fakta sekoittuu fiktioon ja kirjailija osoittaa jälkimmäisen voiman. Tiedon välittäminen onnistuu parhaiten kaunokirjallisin keinoin.

Teos alkaa hyvin tietokirjamaisesti. Alussa kerrotaan muun muassa juutalaisesta typpilannoitekeksijä Fritz Haberista, joka tuli kehitelleeksi myös myöhemmin keskitysleireillä käyttöön otetun zyklon-kaasun. Esimerkkejä siitä, kuinka edistyksellisillä keksinnöillä on aina myös varjopuolensa, on kirjassa paljon muitakin. Tekoäly arvaamattomine seurauksineen tulee väistämättä mieleen. Terveen skeptisyyden lisääminen lienee Labatutin tarkoituskin.

Tietokirjamaisuus muuttuu vähitellen yhä kaunokirjallisemmaksi kirjailijan siirtyessä sulavasti tieteilijästä toiseen. Labatut tuntuu hakevan teoksessaan vastausta kahteen kysymykseen: Miten uudet keksinnöt vaikuttavat ympäröivään maailmaan ja minkälaiset kytkökset niillä on oikeastaan ihan kaikkeen? Ja toisaalta: Mitä tieteentekijälle tapahtuu ihmisenä, kun hän tajuaa jotain mullistavaa? Ymmärryksen ja hulluuden välinen raja näyttää joskus olevan hiuksenhieno. Vuoden paras kirja.