Lipasti kirjoittaa lämpimästi ja osuvasti veljesten sisarussuhteesta, jossa on aika ajoin aihetta katkerille muistoille, kateudelle, vihallekin.
Huumori ja arkifilosofiset ajatukset kietoutuvat yhteen Roope Lipastin romaanissa Perunkirjoitus. Tarinaa kerrotaan tienpäältä: kertoja Teemu on veljensä Jannen kanssa matkalla edesmenneen isoäitinsä edesmenneen miesystävän, Jalmarin perunkirjoitukseen Itä-Suomeen. Mukana on Jalmari, uurnassaan lopulta vaienneena. Keski-ikää lähentelevät, lapsettomat – ainakin tietääkseen – poikamiehet odottavat miljoonaperintöä. Ihan kaikki ei, sen paremmin matkalla kuin määränpäässä, mene putkeen.
Lipasti kirjoittaa lämpimästi ja osuvasti veljesten sisarussuhteesta, jossa on aika ajoin aihetta katkerille muistoille, kateudelle, vihallekin. Yhteisen lapsuuden lisäksi miehillä on ristinään rakkaus samaan naiseen, Jannen ex-vaimoon Elliin. Lipasti kirjoittaa viiltävästi keski-iän kriisistä ja todentuntuisesti suomalaiskansallisesta tohinasta, juopottelusta ja naisista johtuvista tappeluista.
Syvimmällä tasollaan Perunkirjoitus puhuu valheista. Veljesten kuskaamien tuhkien Jalmari ei olekaan elänyt ihan sellaista elämää kuin on antanut ymmärtää. Valehdelleet ovat myös veljekset ja Ellikin, kuten lopulta selviää. Kun kirjan päätös alkoi häämöttää, tulin miettineeksi, miten kirjailija vie tarinansa päätökseen, mutta hauskasti se onnistuu.
Perunkirjoitus edustaa kirjallisen kentän aina kaipaamaa humoristista kirjallisuutta. Se voi oikean ihmisen tavoittaessaan olla hauska, naurattaa. Minulla nauru ei kuitenkaan kirvonnut, tarinassa oli turhan paljon selittelyä ja ennalta arvattavia ratkaisuja. Tässä mielessä romaani ei yllä Lipastin edellisen, Rajanaapurin tasolle. Parasta antia tässä Lipastin romaanissa ovat arkifilosofiset lausahdukset, kuten tämä: ”Kun ihminen on elossa, hän on sietämätön, ja kun kuollut, häntä kaipaa.”
