Seitsemän elämääni on Nobelinsa arvoinen kirja.
Mo Yanin Seitsemän elämääni on ensi vilkaisulla aika pelottava opus. Vuoden 2012 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneessa kirjassa sivuja on reippaasti yli 700 ja keskeisten henkilöiden listalla koreilee 24 kiinalaista nimeä. Lukijaa alkaa pelottaa. Miten tästä selvitään?
Mutta kirja vie mukanaan heti sen ensimmäisestä luvusta lähtien. Mo Yanin, oikealtaan nimeltään Guan Moye, tyyli on hillitön ja lennokas. Kirjan päähenkilö, kuudesti uudelleensyntyvä Ximen Nao kertoo kylänsä tapahtumista milloin aasin milloin pikku pojan hahmossa. Guan Moyen itseironista tyyliä kuvaa hyvin se, että yksi kirjan hahmoista, epäluotettava ja omituinen kirjailija Mo Yan, on nimetty hänen taiteilijanimensä mukaan.
Kaikesta hulluttelusta huolimatta kirjalla on vakavasti otettava aihe. Seitsemän elämääni kertoo Kiinan kommunistisen kansantasavallan kehitysvaiheista 1950-luvulta 2000-luvulle. Vaihtuvia vuosikymmeniä ja niiden mukana tuomia muutoksia tarkastellaan muun muassa sonnin, sian ja koiran näkökulmista. Realismi yhdistyy fantasiaan ja tarina pitää lukijan otteessaan. Lopussa ympyrä sulkeutuu, kun Ximen Nao syntyy jälleen ihmiseksi. Kiinan lähihistoriasta olisi helposti voinut kirjoittaa tylsemminkin.
Seitsemän elämääni ei ole kevyttä lomalukemista vaan vaatii paneutumista. Se on kuitenkin kirja, jota ei helposti unohda, kun sen on lukenut. Guan Moye on oiva tarinankertoja ja hänen hiuksen hieno huumorinsa hauskuuttaa lukijaa luvusta toiseen. Aivan selvää on, että Seitsemän elämääni on Nobelinsa arvoinen kirja.
