OLIN oppikoulun alaluokilla, kun opettaja antoi ainekirjoituksen aiheeksi Ilta kirjastossa. Minä tynnyrissä kasvanut tyttö tulkitsin sen tuntemallani tavalla. Tynnyrini oli onneksi vuorattu kirjoilla, niin että ei minulta suinkaan puuttunut lukuharrastusta – en vain koskaan ollut käynyt yleisessä kirjastossa. Ei minulla ollut tarvetta etsiä luettavaa: tietoa jaettiin koulussa ihan riittävästi ja romaanit ja hakuteokset olivat kotona hyllyssä. Aineeni oli tunnelmapalanen siitä, miten käperryin kotini kirjastohuoneen nojatuoliin ja syvennyin kirjaan unohtaen ajan kulun.
TULIHAN niitä kirjastoja sittemmin tutuksi:
Kaapillinen nuortenkirjoja koulun vinttikerroksessa tarjosi lainattavaa.
Rikhardinkadulle minut opasti veljeni.
Leppäsuon opiskelijakirjaston kellarista etsin kurssikirjoja.
Porthanian seminaarikirjastossa luin tenttejä ja kirjoitin tutkielmia.
VALMISTUTTUANI minusta tuli opettaja entiseen kouluuni. Sen kirjastossa en tullut oppilasaikanani koskaan käyneeksi. Tuntieni täytteeksi sain nyt hoidettavaksi kirjaston, jonka sisällöstä suuri osa oli peräisin 1800-luvun lopulta. Oli sentään myös uudempi osa, jolla oli vähän, mutta uskollisia käyttäjiä.
KÄVI niin, että kouluni muutti majaa. Jouduin organisoimaan kirjaston muuton ja uudelleen järjestelyn. Arvokas osa vanhoista kirjoista lähetettiin vasta perustetun yliopiston tutkimuskirjallisuudeksi, osa hävitettiin raa’asti. Ja se osa mikä muutti mukanamme, sai uudet valoisat tilat ja aivan uudet käytännöt.
ENNEN pitkää minut korvasi ammattitaitoinen kirjastonhoitaja, ja kun tietotekniikka tuli kouluun, hänellä tuota pikaa oli valmiudet sen käyttöön. Minä ehdin työaikanani juuri ja juuri oppia tekstinkäsittelyn.
YLIOPISTON kirjasto oli vielä pitkään käymättä. Tunsin sitä kohtaan suurta kunnioitusta. Kun annoin oppilaille tutkielmien aiheita, he kummemmin neuvoa pyytämättä hakeutuivat tiedon alkulähteille ja palasivat mukanaan kullakin kykyjensä mukaista viisautta. Melkein kadehdin heidän omatoimisuuttaan.
OLTUANI neljäkymmentä vuotta opettajana jäin eläkkeelle. Ja hupsis – yhtäkkiä olin keskellä valtavaa tiedon tarvetta: höyrähdin sukututkimukseen. Uusi aluevaltaukseni oli mikrofilmit ja –kortit, vanhat sanomalehdet ja rippikirjat. Melkein asuin Yliopiston kirjastossa ja Valtionarkistossa, kuten nimet vielä vähän aikaa sitten kuuluivat.
MUTTA vielä odottivat uudet seikkailut: sukututkimus siirtyi verkkoon. Lapset opastivat alkuun. Nyt viihdyn maailmassa, jossa risteävät tuhannet sukulaiset kaikista kansankerroksista. Koen olevani kaikkien Suomen säätyjen ja maakuntien risteyskohdassa.
