Millainen kirjasto tuo tuollainen on, jossa voi vain pistäytyä?
IHMISILLÄ on aika vahvat ja latautuneet käsitykset siitä, millainen paikka kirjasto on ja miltä sen pitäisi näyttää.
KUN esimerkiksi käsittelimme Helsingin kaupunginvaltuustossa Keskustakirjaston raken
tamissuunnitelmaa, ainoa soraääniä herättänyt yksityiskohta oli se, että uuden suurkirjaston kolmesta kerroksesta vain yksi oli omistettu kirjoille. Valtuutetut hämmästelivät, että mitä niissä muissa kerroksissa tehdään. No, kirjastoissa tehdään aika paljon muutakin kuin selataan kirjoja. Kannattaa käydä katsomassa.
LOPPUJEN lopuksi kyselijät olivat uteliaan tyytyväisiä kuultuaan Keskustakirjastoon kaavailluista kokoustiloista, elokuvateatterista, kansalaisten olohuoneesta, lasten puuhatiloista ja muusta vapaasti käytettävästä yhteisestä, ei-kaupallisesta tilasta. Niiden kirjojen lisäksi.
MEIDÄN on välillä vaikeaa laajentaa käsitystämme siitä, millainen paikka kirjasto on, ja kannamme jatkuvaa huolta rakkaan laitoksen säilymisestä muuttumattomana. Kun lehdissä kerrotaan, että yhdessä kirjastossa on lainattavissa yksi iskupora, saan kiukkuista palautetta siitä, että kirjastot eivät enää keskity ydintehtäväänsä. Suhtaudun tähän palautteeseen lempeästi, sillä se kuvaa ainoastaan sitä, kuinka tärkeiksi paikoiksi kirjastot koetaan. Vakuutan, että esimerkiksi Helsingissä 99,8 % lainatusta aineistosta on edelleen sitä perinteistä.
JOSTAIN syystä kaikkein eniten perinteisestä poikkeava kirjastokonsepti ei herätä minkäänlaista kummastusta. Nimittäin se, jolla on pyörät alla, ja joka ajaa säännöllisen aikataulunsa mukaisesti kävijöidensä lähelle.
TARKOITAN kirjastoautoa. En muista kenenkään koskaan kummastelleen, että millainen kirjasto tuo tuollainen on, johon ei voi mennä koska huvittaa, jossa voi vain pistäytyä, ja jonka kokoelma on niin pieni. Ehkä olemme niin tottuneita kirjastoautojen olemassaoloon, että emme älyä oudoksua niitä, tai ehkä kirjastoauton keskittyminen ensisijaisesti kirjoihin pitää ne kummastelun ulkopuolella.
ENSIMMÄINEN kirjastoauto kurvaili nykyisen Vantaan alueella jo 1910-luvulla. Laajempaan jakeluun konsepti lähti sotien jälkeen ja määrä on vaihdellut parin sadan molemmin puolin. Niiden näyttämö on aika
moninainen: kirjastoverkoltaan tiheimmässä Helsingissä kirjastoautot suhaavat päiväkodilta toiselle, vähäväkisemmillä alueilla niiden tehtävänä on täydentää, tai jopa korvata kirjastoja.
Ja korvaavat ne aika paljon muutakin. Joku aika sitten palkitsimme seuran ansiomerkillä kuskin, joka oli paikkakuntansa keskushenkilö. Hän kävi ovella koputtelemassa, jos tuttu mummeli ei tullut pysäkille, kun aika oli.
KIRJASTOAUTOIHIN kiinnitetään keskusteluissa aika vähän huomiota, ja siksi en ole varma, muistammeko rakastaa niitä riittävän kiihkeästi. Mutta siihen kehotan!
