Mitä lie pienen pitäjän juomavedessä, kun sukupolvesta toiseen nuorukaiset innostuvat jammailemaan omissa bändeissään ja tempaavat yleisön mukaansa keikkailemalla koulun juhlista aina isommille areenoille asti. Näin löysi myös 13-vuotias M. A. Numminen jazzin Somerolla jo 50-luvulla.
Mitä lie pienen pitäjän juomavedessä, kun sukupolvesta toiseen nuorukaiset innostuvat jammailemaan omissa bändeissään ja tempaavat yleisön mukaansa keikkailemalla koulun juhlista aina isommille areenoille asti. Näin löysi myös 13-vuotias M. A. Numminen jazzin Somerolla jo 50-luvulla. Tuolloin koulupojan valloittanut jazz on saanut Nummisen kirjoittamaan kirjan Jazzin meining, jossa hän omaperäisellä tyylillään valottaa jazzin historiaa maustamalla sitä muistelmillaan.
Numminen toimi rumpalina kouluorkesteri Tomas Park Quartetissa, jonka he perustivat kaveriporukalla. Suurta suosiota orkesteri ei nauttinut, sillä he eivät perustaneet kaupallisuudesta ja rockista vaan halusivat soittaa erityisesti jazzia. Nummisen sanoin he eivät välittäneet sellaisista asioista kuin oikein soittaminen. Orkesterille tärkeintä oli halu soittaa ja tempautua soiton hurmaan. Lukijalle välittyy kuva muusikoista, jotka uppoutuvat intohimoisesti jammailemaan yhdessä ja ilmoille kuplii ilo, riehakkuus ja aitous. Mikä meininki!
Musiikki kuljetti Nummisen myös tanssimusiikin pariin, kun Unto Mononen pyysi häntä tuuraamaan yhtyeensä vakituista rumpalia. Monosen yhtyeessä soitti myös Nummisen koulukavereita, joiden kanssa hän kepposteli keikoilla ujuttamalla jazzista tuttua triolirytmiä tanssikappaleita hidastamaan. Monoselta tulikin pojille varoitus vaan ei potkuja.
Opiskeluaikoinaan Numminen kirjoitti juttuja yliopistolehteen. Helsingin kulttuuritalolla svengasivat tuolloin sellaiset legendat kuin Quincy Jones, Count Basie, Duke Ellington, Dizzy Gillespie, John Coltrane, Thelonius Monk ja Wayne Shorter. Yleisössä toimittaja Numminen tallensi somerolaiselta ammattivalokuvaajalta lainaamallaan kameralla jazzin hetket, joita nyt viidenkymmenen vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa julkaistaan kirjassa hersyvien jazzlegendojen haastattelujen parissa.
Lukumatkan aikana huomaa janoavansa lisää paljastuksia siitä miten taiteilija Numminen etenee jazz-polullaan. Miten yhteistyö Pedro Hietasen tai Jani Uhleniuksen kanssa sai alkunsa? Mitä yhteistyöstä syntyi? Miten he päätyivät esiintymään Berliiniin ja Ruotsiin? Miten yleisö reagoi heidän musiikkiinsa? Hauska tarinallinen elämys on muistelma siitä, miten taiteilija päätyi niinkin rohkeaan vetoon, että perusti ystävänsä kanssa oman levy-yhtiön Eteenpäin! vuonna 1966. Näin siksi, koska kukaan muu ei halunnut julkaista heidän tuotantoaan.
M. A. Nummisen omakohtaiset kokemukset ja palanen jazzin historiaa kietoutuu kirjassa ehyeksi ajankuvaukseksi jazzista aina tähän päivään asti. Nummisen omaleimainen, humoristinen kirjoitustyyli pitää otteessaan. Pienet, värikkäät yksityiskohdat ja muistelmat erityisesti legendojen haastatteluhetkistä ja keikkatunnelmista vie lukijan aikamatkalle jazzin rytmeihin.
