Sivistyspoliittinen tilanteemme ei ole luonnontila, vaan historiallinen kehityssaavutus. Ja kehitys voi kääntyä myös taaksepäin.
USEIN ajattelemme, että kerran saavutettua ei enää menetetä: meillä on ilmainen terveydenhoito, ilmainen koululaitos ja kaikkien saatavilla olevat, ilmaiset ja laadukkaat kirjastopalvelut. Että näillä mennään.
KUN keskustelin keväällä eteläamerikkalaisten kirjastoihmisten kanssa, opin ainakin sen, että näiden palveluiden olemassaolo ei ole mitenkään itsestään selvää. Terveydenhoitoa en nyt edes kommentoi.
PERULAINEN koulutilanne oli pysäyttävä: ylänköalueilla, joilla asuu lähinnä alkuperäisväestöä ja mestitsejä, oppimisvaikeudet ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä näillä laaksoilla ja kukkuloilla juuri kirjastopalveluilla herkutella. Heikommassa asemassa olevan väestönosan sivistyspalveluiden surkeaa jamaa kuvaa parhaiten tilastotieto: tietyillä aluilla 70% opettajista kärsii itse lukemisvaikeuksista.
Opetuksen tasoa voi vain kuvitella.
OMA sivistyspoliittinen tilanteemme ei ole luonnontila, vaan historiallinen kehityssaavutus. Ja kehitys voi kääntyä myös taaksepäin.
Ajattelen nyt erityisesti Unkaria.
VICTOR Orbanin hallinto on totisesti tehnyt parhaansa saattaakseen valtion samaan tilaan kuin – näkökulmasta riippuen – joko 1930-luvun oikeistodiktatuurin, tai vuotta 1956 seuranneen kommunismin kaudella.
Suurin häviäjä on kansalaisuuden ja vähemmistöjen ohella vapaa sana, joka on melkein kadonnut. Ja paljon muuta uhkaa kadota sen mukana. Aivan Budapestin keskustaa lukuun ottamatta Unkari näyttää pelottavan paljon reaalisosialismin ulkomuseolta.
KOULUTUS ja sivistys elävät vapaasta sanasta, mutta sen lisäksi tarvitaan taloudellista tukea. Ja joskus on aika yllättävää lukea uutisia siitä, missä ollaan valmiita satsaamaan sivistyspalveluihin.
Suhteellisesti isoimpia panostajia Euroopassa on tällä hetkellä konkurssikypsä Kreikka.
PERINTEISESTI Kreikassa on ajateltu, että jos halutaan talouskasvua, panostetaan turismiin. Idea on ihan hyvä, mutta koko maa on jämähtänyt osa-aikaiseksi lomaparatiisiksi, jossa tehdään toukokuusta lokakuuhun töitä, ja lopun vuotta pureskellaan kynsiä. Maa ei oikein tuota mitään. Vienti on maatalouden varassa.
KREIKASSA halutaan rakentaa sivistyspalveluita laajentamalla jotain pysyvää ja uutta. Tieteestä ja opetuksesta leikkaavassa Suomessa mennään toiseen suuntaan. Itse en tuon tien päässä näe talouskasvua, vaan Unkarin.
ETELÄAMERIKKALAISIA kirjastoihmisiä kuunnellessa heräsi kyllä myös toivoa. Perulaiset ja kolumbialaiset halusivat kuulla kaiken mahdollisen suomalaisesta järjestelmästä, joka tavoittaa koko väestön tasa-arvoisesti, tarjoten kaikille samaa. He aikovat työskennellä Suomen mallin puolesta omissa maissaan. Toivottavasti meillä vielä muutaman vuoden kuluttuakin on malli jota puolustaa.
SISUA noilla ihmisillä ainakin on. Tapasin keväällä myös urugualaisen kirjastonhoitajan, joka oli istunut kahdeksan vuotta vankilassa, vastustettuaan Jorge Pacheon diktatuuria. Tuosta sisusta voi suomalainenkin ottaa oppia.
