Hiljainen tieto nousee arvoon, kun netti kaatuu.
Aina, kun kirjastoon tulee uusi työntekijä, hänen perehdyttämisensä alkaa kirjojen hyllyttämisellä: ”Tuossa on kahvihuone, tuossa on vessa, nyt rupeamme hyllyttämään.” Tämän takia jopa monet meistä kirjastolaisista luulevat, että hyllyttäminen on helppoa, tai mikä pahinta, että se ei ole tärkeää. Tärkeää se nimenomaan on.
Hyllyttäminen on sisällönkuvailun ohella kaikkein merkityksellisintä kirjastotyötä. Kirjaston perusidea on se, että aineisto on järjestyksessä ja helposti löydettävissä. Jos ei ole, ei kyseessä ole kirjasto vaan sekava varastollinen kirjoja. Ilman asiantuntevaa kuvailua tiedonhaku on mahdotonta, ja väärään paikkaan hyllytetty kirja on yhtä kuin kadonnut kirja. Sekä kuvailuun että hyllyttämiseen tarvitaan kirjastoammatillista osaamista.
Vaikka me kirjastolaiset itsekin suhtaudumme asiaan välillä huvittuneesti – ”kukaan ei kuole, vaikka kirja on väärissä aakkosissa” – on hyllyttäminen kirjaston tärkein päivittäinen tehtävä. Kun itse yli 30 vuotta sitten aloitin kirjastotyön, sain silloiselta mentoriltani tiukan opin niin hyllyttämiseen kuin muovittamiseen. Ne piti opetella kunnolla, selittäminen ei auttanut. Siksi olen niissä molemmissa edelleen erittäin hyvä. Siksi ne ovat minulle sydämen asioita edelleen, vaikka eivät enää työnkuvaani kuulukaan. Heikkoina hetkinäni ajattelen, että hyllyttäminen ja muovittaminen olisivat sitä, mitä haluaisin loppuikäni työkseni tehdä. Silloin olisi elämä selkeää.
Olin nuorempana ja toisenlaiseen maailmanaikaan sitä mieltä, että kirjaston pätevimpiä työntekijöitä ei saa pitää piilossa sisätöissä, vaan heidän täytyy olla asiakaspalvelussa. Nyt kun asiakaspalvelu on omatoimitekniikan takia muuttunut lähinnä ei-kirjastoammatillisissa asioissa auttamiseksi, pitäisi kirjaston pätevimmät yksilöt omien sisätöidensä lisäksi panna hyllyttämään. Ainakin toisinaan. Sillä tavalla heidän kosketuspintansa kirjaston todelliseen olemukseen ja asiakkaille tärkeimpään toimintamuotoon säilyisi, ja he oppisivat arvostamaan kirjastovirkailijoiden rutiinitöitä. Kirjojen hyllyttäminen vaatii ammattiylpeyttä siinä missä muukin kirjastotyö. Jos ammattiylpeyttä ei ole, eivät hyllyt pysy järjestyksessä.
Siinä vaiheessa kun netti kaatuu, jonkun pitää tietää, mistä hyllyvälistä tieto löytyy. On osattava paitsi aakkoset ja numerot, myös luokitusjärjestelmä. Koneelta ei voi tarkistaa, mistä luokasta löytyvät koruompelu- ja kuultokudostaide tai maakuntakaavat ja rajaseututyö. Fyysiset luokitusoppaat heivattiin kierrätykseen jo neljännesvuosisata sitten. Hiljainen tieto ja työvuosien tuoma kokemus ja osaaminen nousevat entistä suurempaan arvoon.
Kirjaston täytyy hengissä pysyäkseen jatkuvasti kehittyä, mutta ei pakonomaisesti, vaan silloin kun on tarpeen. Välillä on tarpeen pysyä perusasioissa ja tehdä sitä, mikä kirjastolle perinteisesti kuuluu. Kuten pitää kirjahyllyt järjestyksessä.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja Imatralla.
