Imelyydestä huolimatta minusta olisi mukava ajatella, että kirjastot todella ovat, jos eivät nyt suorastaan pyhättöjä, niin ainakin turvapaikkoja.
Paikkoja, johon kuka tahansa on kyselemättä tervetullut, tiloja, joissa kaikki saavat olla rauhassa kokematta ahdistelua tai arvottamista. Haluamme ajatella kirjastoja turvallisina, demokraattisina tiloina. Tunnemme edistävämme demokratiaa sallimalla erilaisten näkökantojen näkyä kirjaston aineistossa ja tapahtumissa.
Emme kuitenkaan enää elä lintukodossa. Viime aikoina kirjastoissakin on ollut levotonta. Keskustakirjasto Oodissa sekä POC-lukupiiriä että Pride-viikon drag-satutuntia maalitettiin rankasti. Jälkimmäisessä tapahtumassa maalitus johti siihen, että hakaristipaitoihin sonnustautuneet aikuiset ryntäsivät häiriköimään lasten satutuokiota. Lapualla räjäytettiin pommi kirjaston tuulikaapissa – niin ikään Pride-viikolla.
Kirjasto on kohtaamisten alusta, jossa voi altistua itselleen uusille ajatuksille ja mielipiteille. Aina mielipiteitä ei kuitenkaan ilmaista ensin viittaamalla, ja sitten kohteliaasti perustellen. Vihan täyttämät ajatukset ilmaistaan vihalla. Argumentaation taso tai faktat eivät ole olennaisia, tärkeintä on tunne. Googlatkaapa ”Oodi Gaylien”, niin pääsette aika äkkiä syvään päähän.
Erilaisissa somekuplissa uskomukset saostuvat omaksi totuudeksi, johon mikään määrä tiedonhaun koulutusta ei enää tepsi. Yhteiskunnallisessa keskustelussa on yleensä vastapuolia, mutta mikä on vihapuheen ja vihatekojen ”toinen ääripää”? Natsismi ja homofobia eivät ole asioita, joista löytyvät ääripäät ja kultainen keskitie. Vähän natsi? Pikkuisen homofobinen? Jos toisessa päässä on kansallissosialismi ja vähemmistöviha, niiden vastustaminen ei ole ääriajattelua vaan tavallista, toisia kunnioittavaa käytöstä. Vihan kylväminen ja toisten tuhon toivominen ei ole mielipide.
Mietin usein ahdistuneena kirjastolain viidettä kohtaa. Onko tarpeeksi, että tiloissamme voi kuka tahansa järjestää yleisötilaisuuden ja ylipäätään tulla tilaan? Että tarjoamme laajasti aineistoa? Sekö on panoksemme demokratian edistämiseen ja säilyttämiseen? Voisimmeko kenties olla proaktiivisempia? Entäpä jos:
- Ilmaistaan riittävän selkeästi tilassa, somessa ja julkisessa keskustelussa, että vaikka olemme kaikille avoin, ei-poliittinen toimija, kirjasto on vihasta, vihapuheesta ja -teoista vapaa alue.
- Hakeudutaan avoimesti mukaan projekteihin, ryhmiin ja liikkeisiin, jotka edistävät yhdenvertaisuutta. Kutsutaan näitä toimijoita aktiivisesti yhteistyöhön. Uskalletaan ottaa kantaa tasa-arvoisemman, erilaisesta syrjinnästä vapaamman yhteiskunnan puolesta.
- Mietitään, mikä voisi olla meidän oma erityisroolimme. Olisiko se faktantarkistus? Esimerkiksi Malmön kirjastosta voi lainata demokratialähettilään puhumaan koululuokille ja tilaisuuksiin. Toiminta aloitettiin vastauksena äärioikeistopoliitikko Rasmus Paludanin provoisoiville koraaninpolttokiertueille.
Demokratia on hauras. USA:ssa ollaan edelleen traumatisoituja Trumpin valtakaudesta, joka merkitsi kuoliniskua siihen asti edes jossain määrin sivistyneelle poliittiselle diskurssille. Britanniassa ihmetellään, miten vihaa lietsovalla Brexit-kampanjoinnilla saatiin oma maa käytännössä romahtamaan. Koitetaan me tehdä jotain ennen kuin on liian myöhäistä.
