Ukrainan sodan jatkuessa Eurooppa ja Suomi ovat siirtymässä epävarmaan syksyyn ja talveen. Energiakriisi ja sodan laajenemisen uhka saattavat sysätä yhteiskuntamme jälleen poikkeustilaan. Sivistys- ja kulttuurielämä joutunevat osaltaan kokemaan seuraukset
Öljykriisin aikana vuonna 1973 Yhdysvaltain kirjastot himmensivät valaistustaan pitääkseen kiinni sähkön säästötavoitteista. Kun miettii, miten merkittävässä asemassa sähköiset aineistot ovat tämän päivän kirjastoissa, voivat talven ratkaisut joissakin kunnissa olla yhtä hankalia kuin koronakauden kirjastosulut.
Kriisistä selviytyminen vaatii omia toimiaan, mutta yhtä tärkeää olisi jo nyt ajatella myös kriisin jälkeistä aikaa. Vielä keväällä 2020, koronakriisin alkuvaiheessa, poikkeusolojen keskellä vallitsi tulevaisuususko ja valmius kauaskantoiseen ajatteluun. Eläinperäisen pandemian uskottiin havahduttavan ihmiset tietoisuuteen ja toimintaan luontokatoa ja sen kautta myös ilmastokriisiä vastaan. Poikkeusajan elvytystoimien toivottiin vievän sosiaalipolitiikkaa vähitellen kohti perustuloa. Eräät uskalsivat jopa haaveilla kaupunkien tautiriskin tuovan tullessaan maallemuuton renessanssin ja maakuntien elinvoimaisuuden vähittäisen palautumisen.
Sodan sytyttyä Euroopassa on moni suomalainen nytkin aktivoitunut, maanpuolustustyössä tai pakolaisavussa. Huomattava osa kansalaisista on vastannut nykyhetken haasteisiin määrätietoisesti. Tulevaisuutta ei kuitenkaan rohjeta ajatella yhtä pitkälle kuin vielä parisen vuotta sitten. Harva on vielä esittänyt olennaista kysymystä: millaisen yhteiskunnan ja millaisen Euroopan haluamme sodan jälkeen?
Tunnelmat ovat selvästi muuttuneet kevään 2020 ensimmäisten pandemiakuukausien jälkeen. Suomalaisia alkaa painaa uupumus. Surullisinta on ollut poliittisen keskustelun matala taso ja jähmettyminen kinasteluihin veronalennuksista ja hintakompensaatioista. Nopeiden ratkaisujen etsiskely välittömästi käsillä oleviin inflaation kaltaisiin huoliin on ymmärrettävää; mutta on oltava myös rohkeutta miettiä kauemmas. Hätiköidyt lupaukset kriisiaikojen ensisiteistä kaipaavat rinnalleen kärsivällisempää politiikkaa. Kriisin aikanakin on uskallettava toivoa ja pystyttää suuntaviittoja tulevaan, on oltava kunnianhimoa; se on jopa välttämätöntä. Koviin aikoihin varautumisen keskellä ihmiset tarvitsevat selvää lupausta tulevaisuudesta.
Kriisi ei kestä ikuisesti, ja se päättyy aikanaan. Venäjän tappiota hyökkäyssodassa voi seurata pitkä epävakauden aika, joka lähes varmasti koskettaa tavalla tai toisella myös Suomea. Tästä huolimatta tai juuri tämän vuoksi meidän on uskallettava miettiä tulevaisuutta jo nyt. Ennen kaikkea meidän on mietittävä sivistys- ja kulttuuripolitiikan suuntaviivoja. Koronakauden kokemusten jälkeen meidän on ehdottomasti muistettava, että koulujen ja kirjastojen kaltaiset sivistysinstituutiot ovat aihioita, joita on varjeltava. Ne kannattelevat ihmisiä kriisin aikana, olipa kyse sitten omista kansalaisistamme tai maahamme saapuneista pakolaisista. Niiden varaan pystytetään aikanaan myös kriisin jälkeinen entistä vahvempi sivistysyhteiskunta.
Vuosien 1939-1944 sodat tasoittivat tietä suomalaiselle hyvinvointiyhteiskunnalle. Se rakennettiin, vaikka sota oli hävitty; sodan kokemukset kanavoituivat suoraan uuden ja paremman yhteiskuntamallin pystyttämiseen. Nykyisen lohduttoman ja epävarman ajan jälkeen voimme kenties vielä tehdä jotain yhtä merkittävää.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
