Teoksen alussa kirjailija omistaa romaaninsa miehille, joilla on tyttäriä. Ehkä mies, jolla on tyttäriä ymmärtää Konstigin tarinaa paremmin kuin nainen, jolla ei ole lapsia.
Joonas Konstigin uusimmassa romaanissa aikuistuvat tyttäret luisuvat perheen isän otteesta. Tarinan isän Tapani Koskikarin on löydettävä uusi paikkansa muuttuvassa perheessä.
Kun vaimon salaisuus paljastuu, mies tuntee, että perheen naiset ovat pettäneet hänet.
Tarina keskittyy isän ja nuorimman tyttären Roosan suhteeseen. Sekä vaimo Tiina että vanhempi tytär Ronja ovat sivuosassa.
Roosalla on jo oma elämä, mutta kuopukseensa takertuva Tapani ei halua päästää irti. Isä on toivonut tyttärelleen poikaystävää jo pitkään. Kun sellainen vihdoin löytyy, isä hämmentyy, kun ei voikaan kontrolloida, mitä tapahtuu.
Konstigin tarina soljuu mutkattomasti, välillä miltei hajuttomasti, eteenpäin. Romaani jättääkin lukukokemuksena etäälle.
Hahmojen ihon alle pääsee vain paikoin, eikä teinien biletäytteinen maailma vaikuta aina uskottavalta. Panokset kasvavat onneksi tarinan loppua kohti. Romaani onnistuu lopulta yllättämään.
Teoksen alussa kirjailija omistaa romaaninsa miehille, joilla on tyttäriä. Ehkä mies, jolla on tyttäriä ymmärtää Konstigin tarinaa paremmin kuin nainen, jolla ei ole lapsia.
Joonas Konstigin romaanissa perheen naiset pettävät miehen. Niin mies kuvittelee.
Paikoin tarina on makuuni liian asetelmallinen. Esimerkiksi tytärten nimet, ryövärintytär Ronja ja rakkauden ja muun kauniin symboli Roosa (toisaalta ruusu ihoon pesivänä vakavana sairautena – Roosa onkin isänsä rakkaus ja sairaus) rakentavat henkilöille melko ahtaat laatikot toimia.
Tarkin kuva piirtyy Tapanista. 18-vuotiaan Roosan maailmaan, olkoonkin kerrontaratkaisun pelkistämä, en ylipäänsä oikein usko. Läpeensä epävarmat lukiolaistytöt riitelevät pojista ja elävät kotibileistä seuraaviin.
Konstigin isä hakee yhteyttä tyttäreen rivitaloasunnon seinien sisällä, mutta niin pakonomaisesti, että olisi epäilemättä valmis voittamaan maantieteellisiäkin etäisyyksiä.
Ero on kerronnan liekissä. Konstig kirjoittaa juonivetoista nopean roihun proosaa, jossa henkilöiden tunteet ja toimet ovat suuria. Lukijan kokemus voi siinä jäädä vilpoiseksi.
Tapanin maailmankuva perustuu sukupuolieroille – kuin nainen ja mies “olisivat eri eläinlajin edustajia. Ja pitäisi toimia parina”. Tarinan edetessä hän ajautuu kannattamaan jopa katsantokantaa, jossa yhteiskunnan ylintä valtaa käyttäisivät nuoret naiset valitessaan, kenen kanssa lisääntyvät tai muuten puuhailevat.
Ajatusmallissa mies on ajettu nurkkaan. Nurkassa on lopulta myös Tapani.
Se, että perheenisän hämmennys kulminoituu tähän pisteeseen, tuntuu hieman irralliselta muuten eheässä hahmossa. Semminkin, kun hän ja hänen kauttaan koko kertomus päätyy lopulta sovitukselliseen synteesiin: mitään totuutta mistään ei ole, on vain toisiaan seuraavia sattumuksia.
Totuus, vaikka sitten naisista, löytyy arjesta, kustakin hetkestä erikseen ja etenkin niistä hetkistä, joita ei ole tajunnut tarkkailla sillä silmällä.
