Emme koskaan voi lukea samaa kirjaa kuin muut.
Omat elämänkokemuksemme, ajatuksemme ja tunteemme heijastuvat lukemaamme, värittävät sitä, painottavat tekstistä toisia osia ja häivyttävät toisia, emmekä koskaan voi lukea täsmälleen samaa kirjaa kuin muut.
Tämä saattaa olla yksinäisyyden ja erillisyyden tunteita aiheuttava ajatus, sillä lukemisessa kenties tärkeintä on saada tekstin kautta syvä yhteys muuhun ihmiskuntaan, menneeseen ja olevaan.
On lohdullista ajatella, että on olemassa toinen, yksityistä kokemuspohjaa huomattavasti laajempi alusta, josta käsin hyvin suuri määrä ihmisiä lukee kirjoja. Se on kansallinen ja kulttuurinen kokemuspohja.
Muutamia vuosia sitten Helsingin kirjamessujen jatkoilla kuulin mielenkiintoisen seikan: tutkimuksen mukaan suomalaiset mieltävät kaunokirjallisuuden lukemisen vaikeaksi ja työlääksi, nekin, jotka pitävät lukemisesta.
Samaa kertoo Lukukeskuksen tuore tutkimus: lukemaan ei ryhdytä väsyneinä tai kun aikaa on vähän. Silloin katsotaan mieluummin tv-sarjaa, koska se on helpompaa. Lukemisesta kuitenkin nautitaan heti kun aikaa on enemmän eikä energiaa ole mennyt muuhun.
Lukemisen helppoutta ja vaikeutta mietin menneenä kesänä tutustuessani irlantilaisen Sally Rooneyn romaaneihin. Angloamerikkalaisessa kirjallisuusyhteisössä Rooneytä pidetään nerona. The New Yorkerissa hänen kielensä katsotaan kukkivan hiljaa vailla kielellisiä strobovaloja ja kertovan kauhistuttavista hetkistä koskettavalla kirkkaudella.
Suomessa sen sijaan en ole nähnyt kai ainuttakaan Rooneytä koskevaa kirjoitusta, jossa ei mainittaisi sanaa ”kepeä” tai ”helppolukuinen”. Rooneyn romaanit ovat sisällöltään yksinkertaisesti musertavia, ja sisältävät alituisen vaaran yksilön sisimmän totaalisesta katoamisesta, yleensä ruumiin häväistyksen kautta. Siksi olen tulkinnut ”kepeyden” voivan merkitä ainoastaan sitä, että Rooneyn teosten lukeminen ei ole työlästä, koska kirjailija on kivennyt tien valmiiksi lukijan astella.
Saattaa olla, että siitä suomalaiset lukijat eivät ole siitä yhtä kiitollisia kuin angloamerikkalaiset. Raatamista arvostavassa kulttuurissamme tuntuisi kenties enemmän siltä, että luemme oikeasti, jos meille olisi jätetty enemmän uurastettavaa ja tarpomista. Työläys on meillä merkki arvosta ja arvokkuudesta.
Me emme oikeastaan voi mitään sille, mitkä yhteiskunnan syvänteissä piilevät arvot lukemistamme ohjailevat, ja millaista arsenaalia lukuhommissa käytämme. Arsenaalia, joka on kertynyt meille vuosisatojen ja sukupolvien saatossa, niiden esi-isiemme kautta, jotka eivät vielä edes osanneet lukea. Siinäkin mielessä kirjallisuus ja yhteiskunta ovat pääsemättömissä toisistaan.
