KÄVIMME kirjastossa koko perhe ainakin kerran viikossa, ja muistoni tästä alkavat 1960-luvun lopulta.
OTAN avuksi kynän ja paperia, kun muistelen omaa lapsuuden lähikirjastoani. Lihasmuisti vai mikä lie kuljettaa kynää, ja muistan kaiken viiva viivalta tarkemmin.
MINUT opetettiin lämpimästi mutta johdonmukaisesti lukemaan, kun olin 4-vuotias. Vastoin tämän päivän kasvatussuosituksia vanhempani olivat kyllästyneitä lukemaan minulle ääneen, koska halusin koko ajan vain lisää, lisää, lisää.
ENSIMMÄISET muistot lähikirjastostani ovat kuitenkin ajalta, jolloin en vielä osannut lukea. Tiedän sen siitä, että aina kun lastenosaston seinälle teipattiin ilmoitus, jossa oli kirjaimien ja numeroiden lisäksi piirretty perhosia ja kukkia, jouduin tarkistamaan sisällön isältä. Onhan lauantaina taas satutunti?
KÄVIMME kirjastossa koko perhe ainakin kerran viikossa, ja muistoni tästä alkavat 1960-luvun lopulta. Satutunneilla kuunneltiin ja piirrettiin, istuttiin pyöreissä, punaisissa pöydissä. Joku kirjastontädeistä luki. Lattia oli sininen. Äiti ja isä saivat kiertää rauhassa aikuisten osastolla, kiivetä yläkerrokseenkin. Lastenosasto oli pitkulainen ja hyllyt olivat sopivan korkuiset. Kuvakirjat meille pienimmille olivat lähellä pöytiä, hyllyissä ikkunoiden alla, ja mitä pitemmälle pikku salin käytävää mentiin, sitä vanhemmille lapsille kirjat oli tarkoitettu.
REILUSSA viidessä vuodessa lastenosasto oli käyty läpi, mutta tämä ei ollut ongelma. Meidän kirjastossa ei ollut nuoremmille asiakkaille rajoituksia laadun tai määrän suhteen. Toisaalta me kävimme kirjastossa joka viikko, eli ei koskaan tarvinnut kantaa kahtakymmentä romaania kerralla kotiin. Tai ei olisi tarvinnut.
KAIKISSA lapsuuden muistikuvissani kirjastossa olen vain minä ja kirjat. En muista sieltä äitiä tai isää, vaikka he ovat tietenkin olleet mukana. En muista kirjastontätien kasvoja, vaikka monet heistä muistivat aina lähettää isän kautta minulle terveisiä liki 30-vuotiaaksi.
Muistan hiljaisuuden, se oli hyvää hiljaisuutta. Muistan leimauslaitteen tyydyttävän ruksahduksen, kun kirjan takakannen paperitaskun palautuskortti leimattiin. Sitä korttia ei saanut ottaa taskusta eikä hukata.
MINÄKIN sain kotiin omat lasten leimauslaitteet. Leimasin omakseni jokaisen kirjan jonka ehdin: se oli järjestelmällistä kotikirjaston haltuunottoa. Mutta kirjaston kirjoja ei saa sotkea!
TUOLLA se yhä on, edelleenkin melkein naapurissa: Etelä-Haagan kirjasto. Monen remontin jälkeen ihan erilainen, mutta nyt kun piirsin lapsuuden kaavakuvan, huomaan että kyllä sen vanhan pohjan sieltä löytää. Osa kirjastontädeistä on nuoria poikia – ohhoh! – ja moni muukin asia on muuttunut. Yhä se silti on kirjojen rakastajan paras kasvatuslaitos.
Kirjoittaja on esikoiskirjailija ja kustannustoimittaja.
