Kirjailija Hanna Weseliuksen mielestä tasa-arvon eteen pitää tehdä vielä paljon työtä.
Hanna Weselius on moninkertaisesti palkittu kirjailija, mutta hänen kalenteristaan sitä ei kyllä arvaisi.
Kalenteri on täynnä luentojen pitoa, opinnäytetöiden ohjausta ja tenttien tarkistusta. Weselius työskentelee valokuvataiteen lehtorina Aalto-yliopistossa.
Moni muu olisi Weseliuksen meriiteillä (Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto, Tulenkantaja-vientipalkinto, käännössopimusneuvotteluja ympäri Eurooppaa, noin miljoona kiittävää arviota lehdissä ja blogeissa) saattanut jo heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi apurahojen ja kirjamyynnin varaan.
On Weseliuskin sitä ajatellut.
“En ole toistaiseksi tehnyt mitään isoja ratkaisuja”, hän sanoo. Määräaikaista työsopimusta on pari vuotta jäljellä, eikä seuraava kirja ole vielä ottanut lopullista muotoaan.
“Etenen hitaasti.”
Sitä paitsi kirjoittaminen sujuu häneltä päivätyön ohessakin. Esikoisromaani Alma! valmistui ilman ainuttakaan ylimääräistä vapaapätkää, iltaisin ja viikonloppuisin.
Novelli, jonka Weselius teki Toinen tuntematon -kokoelmaan, taas syntyi “jouluna, pääsiäisenä ja vappuna”.
Huh. Hänen täytyy olla erinomainen aikatauluttaja.
Weselius nauraa.
“En todellakaan ole! Enemmänkin kaoottinen törmäilijä”, hän sanoo ja kuvailee luonteenpiirteitään hankalaksi yhdistelmäksi, joka on pitänyt hyväksyä.
“Innostun helposti ja lupaan tehdä kaikkea. Lisäksi olen perfektionisti.”
Weselius sanoo Alma!:n tulleen hänelle eräänlaisena näkynä, joka jäi kihisemään mieleen. Henkilöt löytyivät helposti, ja lopulta tärkeintä oli teema, naisen asema. Tarvitsi vain koota sopivat välineet sen käsittelemiseen.
“Kun tarina tulee, se tulee nopeasti ja valmiina.”
Alma!:n käsikirjoitukseen ei tarvinnut editointivaiheessa suuremmin puuttua. Weselius kehuu kustannustoimittajaansa, jolta hän sai joitakin pieniä mutta tärkeitä muutosehdotuksia.
“Tein ne kiitollisena melkein kaikki. Hyvä kustannustoimittaja on luksusta.”
Niitä hän aikoo käsitellä myös seuraavassa kirjassaan.
Kirja tai kuva, sama asia
Weseliuksen tie kirjailijaksi on mutkitellut melkoisesti.
Lähtöpiste oli vuonna 1991. Silloin hän aloitti kirjallisuustieteen opinnot.
Mutta unelma-alasta ei tullutkaan omaa. Weseliusta lähinnä ahdisti.
“Koin olevani yliopistolla ihan yksin.”
Vuonna 1993 hän pyrki ja pääsi Taideteolliseen korkeakouluun, joka tätä nykyä kuuluu Aalto-yliopistoon. Kirjallisuuden opiskelijasta tuli valokuvaaja.
“Ehkä se oli jonkinlainen pakoreaktio. Etten tehnytkään sitä, miten kaikkein eniten halusin, vaan jotain siitä vierestä.”
Weseliukselle valokuvaus ja kirjoittaminen ovat lopulta saman luovan tekemisen eri muotoja.
“Ei ihminen ehdi tehdä elämässään kuin yhtä asiaa”, hän sanoo.
Weseliuksen “yksi asia” on valta. Vallan rakenteet, valtasuhteet.
Niitä hän aikoo pyöritellä myös seuraavassa kirjassaan. Teos ei Weseliuksen mukaan ilmesty tänä eikä ensi vuonnakaan, eikä hän halua paljastaa siitä liikoja. “En aio ruveta kirjoittamaan kirja per vuosi -vauhtia. Kirjoja riittää maailmassa muutenkin.”
Pystyyn kehutun esikoisen jälkeen kirjoittaminen tuntuu sekä houkuttelevalta että pelottavalta.
Weseliuksesta on tietysti ihanaa, että Alma! otettiin hyvin vastaan. Hänen lähtökohtainen ajatuksensa oli, ettei kirjaa lue kukaan eikä se kiinnosta ketään.
Luulo osoittautui erittäin vääräksi. Tunnustusten myötä Weselius sai antaa aika monta lehtihaastattelua. Hän oli hetken aikaa “virallinen naisasianainen”, jolta kyseltiin syitä ja ratkaisuja maailman tasa-arvo-ongelmiin.
Ei julkisuuspyörityksestä silti jäänyt mitään isompaa hampaankoloon. Useimmiten Weselius tunnisti itsensä jutuista, joihin häntä oli haastateltu. Vihaviestejä ei tullut ainuttakaan.
Oudolta tuntui vain naiseus, jota jutuissa korostettiin. Weselius ei koe sopivansa perinteiseen naisen rooliin tai edustavansa naisia ryhmänä.
“Usein koen muistuttavani enemmän miestä kuin naista”, hän toteaa.
“Vaikka olenkin heteronainen ja äiti.”
Jos Alma! ilmestyisi nyt, se olisi tasa-arvoteemoineen ja sorrettuine naishahmoineen vielä ajankohtaisempi kuin vuonna 2016. Tänä vuonna #MeToo-liikehdintä on tehnyt aihepiiristä kuuman keskustelunaiheen.
Weselius toivottaa #MeToon lämpimästi tervetulleeksi. Sukupuolten välisten erojen korostaminen tuntuu hänestä vieraalta, mutta:
“Tämä on tarpeellinen välivaihe. On ollut kamalaa huomata, miten paljon hommaa ihan tasa-arvon perustasolla vielä on.”
Töissä lomalla töistä
Tulevaisuudessa Weselius toivoo voivansa yhdistää kirjoittamisen, valokuvaamisen ja jonkinlaisen arkisen työyhteisön – ehkä osa-aikaisen palkkatyön. Pelkkä freelancerina kelluminen ei sovi hänen mielenlaatuunsa.
“Ahdistun nopeasti, jos minulla on vain se taiteellinen tekeminen. Psykopatologiani on sellainen, että yksi työ on ikään kuin lomaa toisesta työstä.”
Weselius on työskennellyt yliopistolla vuodesta 2007, jatko-opiskelijana, tutkijana ja lehtorina. Hän pitää tieteen maailmasta eikä kaipaa kauas siitä.
Yliopiston lisäksi Weselius viihtyy kirjastoissa. Molemmissa tieto on hienolla tavalla läsnä.
Kirjailija-valokuvaaja kertoo kasvaneensa kyläkoulussa, “kirjaston hyllyn edessä”. Hänelle kirjastot ovat pyhiinvaelluskohteita ja ihmisen rakennelmista tärkeimpiä.
Helsingissä Weseliuksen suosikki on Kaisa-talon kirjasto, erityisesti sen askeettiset kellarikerrokset.
“Kirjastossa käymisestä tulee sellainen mieletön optimismi: oi, joskus olen lukenut tämän kaiken! Samalla melankolia lyö päälle: en ehdi koskaan lukea tätä kaikkea.”
FAKTABOKSI:
Hanna Weselius
- Syntynyt vuonna 1972 Kajaanissa, asuu Helsingin Vuosaaressa.
- Valokuvataiteen yliopistonlehtori, valokuvaaja, kirjailija.
- Esikoisromaani Alma! ilmestyi vuonna 2016.
