Kesäkuussa uuden Tampereen säätiöyliopiston johto yllätti kertomalla selvittävänsä yliopiston kirjastorakennuksesta luopumista ja kokoelmien siirtämistä yliopiston muihin tiloihin.
Varta vasten yliopiston tarpeisiin viisitoista vuotta sitten rakennetusta Linna-kirjastosta luopumiselle esitettiin rehtorin ja muun johdon taholta varsin kaukaa haettuja perusteluja, kuten ilmastotavoitteet ja halu ”säästää seinistä”.
Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 7.8. professorit Pertti Alasuutari ja Janne Seppänen otaksuivat perustellusti, että kyse saattoi olla melskeisen yliopistofuusion aiheuttamasta uudesta tilanteesta. Uuden yliopiston johdolla ei ole enää edustusta kirjastorakennuksen omistajana toimivassa vanhan Tampereen yliopiston tukisäätiössä, mutta sen sijaan säätiöyliopisto on muut kampuksen kiinteistöt omistavan Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n suurin osakas.
Yliopiston kampuskehityksen johto kiiruhti elokuussa vakuuttamaan, että Linna-kirjasto olisi tarkoitus säilyttää kaikissa vaihtoehdoissa, ja näin toivottavasti myös käy. Kesäinen keskustelu oli silti oireellinen, eikä ensimmäinen lajissaan. Yleisissä kirjastoissa on jo pitkään totuttu siihen, että kuntapäättäjät on saatava erikseen vakuuttuneiksi kirjastopalvelujen tärkeydestä. On surullista, että myös yliopistoissa, joiden pitäisi olla tiedeyhteisön itsensä johtamia, päättäville tahoille pitää nykyisin varta vasten tähdentää kirjaston merkitystä ja ”seinistä säästämisen” varjopuolia.
Korkeakoulukirjastot eivät ole olleet suojassa yliopistomaailmassa jo reilun vuosikymmenen ajan vallinneilta myrskyiltä. Usein itsetarkoitukselliset hallinnolliset myllerrykset, tiloista luopuminen ja jatkuva leikkauskierre ovat olleet myös tiedekirjastojen piinan aiheena. Esimerkkinä ensimainitusta Aalto-yliopisto keskitti vuonna 2018 aiempien kampuskirjastojensa palvelut Otaniemessä sijaitsevaan oppimiskeskukseen, samalla kun kirjasto omana organisaationaan lakkautettiin ja työntekijät hajautettiin eri yksiköihin. Kirjaston henkilöstö totesi myöhemmin yliopiston johdon tehneen päätöksensä kirjastolaisia kuulematta. Henkilöstön ja yliopistoyhteisön sivuuttaminen päätöksenteossa on ilmiö, josta etenkin säätiöyliopistojen kohdalla on saatu kuulla toistuvasti.
Aallon ja Tampereen yliopiston tapaukset osoittavat, ettei kyse ole yksinomaan kustannuksista tai rahasta. Säätiöyliopistojen toimintaan on tuonut oman lisänsä elinkeinoelämästä omaksuttu ”strategisen johtajuuden” malli, joka käytännössä merkitsee liian usein huipulta tapahtuvaa yksioikoista sanelua. Se, että jopa Suomen toiseksi suurin yliopisto voi päätyä harkitsemaan kirjastorakennuksestaan luopumista, on tästä vain suoraa seurausta.
Tiedekirjastojen asema onkin ennen muuta kytköksissä yliopistojen itsehallintoon ja yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksiin. Autonomian ollessa heikoissa kantimissa, kuten se säätiöyliopistoissa valitettavasti on, myös kirjaston asema alkaa huojua. Yliopistojen on tehtävä päätöksensä yhteisöä kuullen, ja myös kirjastolaiset ovat ehdottomasti osa tätä yhteisöä. Yliopistokirjastojen tilanne on myös vakavampi muistutus; jos sivistysinstituutio alkaa suhtautua kirjastoon pelkkänä menoeränä, niin millaisen viestin se välittää muualle yhteiskuntaan?
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti
