PIENEHKÖN empiirisen tutkimukseni mukaan meidät lukijat voidaan jakaa karkeasti kahteen kastiin: niihin, jotka rakastavat luontokuvausta kirjallisuudessa ja niihin, jotka inhoavat sitä.
PIENEHKÖN empiirisen tutkimukseni mukaan meidät lukijat voidaan jakaa karkeasti kahteen kastiin: niihin, jotka rakastavat luontokuvausta kirjallisuudessa ja niihin, jotka inhoavat sitä. Moni meistä ihailee kirjailijan kykyä herättää luonto yksityiskohtaisesti eloon silmiemme edessä ja tämä mieltymys näyttää minitutkimukseni mukaan lisääntyvän iän myötä. Joku toinen taas jättää kirjan tylysti kesken, jos talitintti keikkuu lintulaudalla liian kauan.
Näissä kolmessa kirjassa luonto on keskeisessä osassa, mutta tyyliltään ne ovat niin erilaisia, että jokainen löytää varmasti niiden joukosta omansa. Luontokuvausta vieroksuvienkin kannattaa kokeilla ja yllättyä positiivisesti!
Stef Penney: Erämaan armo (2009 Bazar, suom. Jaakko Kankaanpää)
Hyisen kylmänä talviyönä 1800-luvun puolessa välissä Dove Riverin syrjäisessä pikkukylässä tapahtuu murha. Murhatun miehen talolta johtavat jäljet lumessa kohti erämaata. Kyläläiset järkyttyvät, epäilykset alkavat velloa ja vanhat salaisuudet uhkaavat paljastua. Etsintäpartio toisensa jälkeen lähtee seuraamaan jälkiä ja henkeään pidätellen lukija seuraa pääsevätkö tarpojat koskaan perille ilman navigaattoreita ja goretexejä. Hyytävän hyvä luontojännäri.
Jean Giono: Mies joka istutti puita (ilmestyi ap.1953; uusin suom.painos 2014 Basam Books, suom. Tuukka Kangasluoma)
On aivan sama, vaikka tämä ranskalaisen ympäristöliikkeen merkkiteos osoittautui aikanaan fiktioksi, eikä uutterasti tammia autioituneeseen laaksoon istuttavaa lammaspaimenta, Elzéard Bouttieria ollutkaan koskaan ollut olemassa.
Yhden ihmisen merkitykselliseen uurastukseen on yksinkertaisesti ihana uskoa. Sitä paitsi ihmeellisessä Intiassa tämäkin tarina on tosi: metsämieheksi kutsuttu Jadav Payeng istuttaa edelleen puita eroosion pienentämälle Majulin saarelle ja osoittaa todeksi sen, että yksikin ihminen voi pienillä päivittäisillä teoillaan saada paljon aikaan. Hieno ja lempeä pikkukirja.
Reidar Palmgren: Sudenmarja (2012 Otava)
Tuula on syrjäänvetäytyvä ja sosiaalisesti kömpelö puistotyöntekijä. Omaan vastuualueeseensa työpaikalla hän suhtautuu vakavasti – jopa pakkomielteisen intohimoisesti. Tuula vastustaa nykyaikaisten tehokkuusvaatimusten ulottamista kasvienhoitoon ja vain esimies Holopainen ymmärtää Tuulan ideologista ajattelua. Palmgrenin hienoon luontokuvaukseen ja vinksahtaneeseen tarinaan jää koukkuun. Loppukohtaus lyö lukijan ällikällä. Hyvällä tavalla hämmentävä.
