Lukutaitokeskustelu, josta kirjasto on pysynyt harmikseni hieman syrjästäkatsojana, velloo nyt kuumana. Lukutaitoa käsitellään oleellisena yhteiskunnassa pärjäämisen ja vaikuttamisen taitona. Me demokratiassa elävät lukutaitoiset olemme niin etuoikeutettuja, että lukutaidon merkitystä omaan elämään on vaikea tarkastella.
Kuten kaikki tärkeät asiat, lukeminen voi olla myös äärimmäisen henkilökohtainen ja yksityinen elämänalue. Tässä viisi lukukokemusta, jotka ovat muovanneet minua sellaiseksi kuin olen tai joiden taklaaminen on ollut erityisen merkityksekästä.
Ensimmäinen tajunnan räjäyttävä tekstikokemukseni on päiväkotiajoilta Kallion kirjastosta, jonne olimme tehneet ryhmäretken. Kaikki saivat valita mieluisan kirjan, ja käsiini osui inkoista kertova tietokirja. Pöyristyneenä luin kuvauksen siitä, kuinka inkakuninkaan vaimot ja palvelijat poltettiin elävältä hänen kuoltuaan, jotta he voisivat auliisti passata häntä myös kuolemanjälkeisessä elämässä. Kuohuvan raivon vallassa yritin välittää kollegoilleni tätä syvän yhteiskunnallisen ja sukupuolten välisen epätasa-arvon ilmentymää, mutta pettymyksekseni ketään ei kiinnostanut.
Myöhemmin ollessani jo kypsässä ala-asteiässä Rose Sobolin Yksinäinen Tähti: tyttö josta tuli intiaanipäällikkö osui samaan hermoon. Kirjan naisesta ei vain tullut heimonsa päällikkö, vaan hän myös muitta mutkitta solmi avioliiton toisen naisen kanssa eikä muutenkaan ottanut kuuleviin korviinsa ehdotuksia tiettyyn muottiin sopeutumisesta.
Hieman myöhemmin mielikuvitustani inspiroi kovasti teos nimeltä Sata tarinaa tulipunaisesta kukasta: Decameronesta Emmanuelleen (toim. Sirkku Klemola). Kyseinen antologia löytyi äitini karttuisasta kirjahyllystä, ja ryntäsin tutkimaan sitä usein, kun vanhempani lähtivät asioilleen. Luvattomuuden tuntu ja eläytyminen tarinoiden miesten ja naisten kiimaan on jäänyt mieleeni niin syvästi, että kun hiljattain näin teoksen kirjapinkassa kirpparilla, sydämeni sykki edelleen nopeammin ja poskeni alkoivat kuumottaa. Harvaan lihaa ja verta olevaan eksään törmääminen saa minussa aikaan vastaavaa kuohuntaa.
Sirpa Karjalaisen Juhlan aika: suomalaisia vuotuisperinteitä ei tarjonnut ehkä samalla tavalla kutkuttavaa lukuelämystä, mutta oli ainoana pääsykoekirjana suomalais-ugrilaiseen kansatieteeseen Helsingin yliopistossa. Vietin koetta edeltävän päivän lukemalla ja tekemällä kirjan kuivakkaasta sisällöstä kummallisia kaavioita. Päivä oli kiva: selkeä tehtävä ja tarkoitus edes yhteen vuorokauteen oli oikein tervetullutta vaihtelua 19-vuotiaalle itselleni. Myöhemminkin nautin aina tenteistä. Oli kauhean mukavaa viettää aamupäivä eväitä syöden jossain yliopiston pompöösissä salissa, vain tenttipaperi ja minä, eikä kehenkään muuhun tarvinnut tai edes saanut kiinnittää huomiota. Ah.
Säälittävää tai ei, olen hirmuisen ylpeä siitä, että olen nykyisin kohtalaisen hyvä ymmärtämään Kelan lomakkeiden täyttöohjeita. En nyt sano olevani mikään virtuoosi, mutta osaanpa päivittää isäni asumistukihakemuksen huomioiden norjalaisilta öljynporauslautoilta 1970-luvulla hankitun ulkomaaneläkkeen. Kitsaan etuuden saaminen edellytti pikkuisen myös norjaksi asiointia paikallisen viraston kanssa. Onneksi isän hitsausnorja yhdistettynä keskimääräiseen kansainvälisen kelakielen ymmärrykseen tuotti tulosta.
Ps. Kiitos kaikille, jotka taannoin lähettivät iloisia kirjastokuulumisiaan. Erityisesti mieleen jäi Turun yliopiston kirjaston sivuilta löytyvä Alastalon kapteenit -testi. Jos haluat kertoa omista merkityksekkäistä lukukokemuksistasi, älä epäröi laittaa postia osoitteeseen lotta.muurinen @ hel.fi
Kirjoittaja on Helsingin Töölön kirjaston johtaja.
