Vuoden 2022 alkaessa kulkutaudista hädin tuskin toipunut Eurooppa on kohdannut sodan tuhot. Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan ja ylivaltapyrkimykset itäisessä Euroopassa ovat säteilleet epävakauttaan kaikkialle; maailmantalouteen, turvallisuuteen ja henkiseen elämään. Lyhyen ajan sisällä kansalaiset myös Suomessa ovat joutuneet vastatusten jälleen uuden kriisin kanssa, ja kuten aina tällaisissa tilanteissa, tiedonsaanti ja tietopalvelut – myös kirjastot – ovat avainasemassa.
Markkinahäiriöt ja epidemiat ilmaantuvat taivaalle mustina joutsenina, ihmisen toiminnan välillisenä seurauksena, mutta useimmiten ennakoimatta, oikullisesti. Sotien alkusyyt ovat suoraan ihmisen tietoisissa valinnoissa, ja niitä edeltävä kehitys on tunnistettavissa jo tapahtumahetkellä. Sodan syttyessä uutistiedot pitävät kansalaisen ajan tasalla senhetkisistä tapahtumista. Mutta samalla nousevat esille myös syvemmät kysymykset mainituista taustasyistä: miksi ja kuinka nykytilanteeseen on tultu? Miten maanosamme ja ihmiskunta ovat päätyneet tähän?
Ymmärrys sotaan johtaneista lähihistorian tapahtumista edesauttaa ajankohtaisen tiedon hahmottamista. Kaikki nykyisen sodan taustatekijät – maailmanpoliittisen järjestelmän murros, kansalliskiihko, suurvaltain intressit ja valtaapitävien mentaliteetti, ennen muuta Venäjällä – ovat todennettuja lähihistorian ilmiöitä. Kaikkia näitä on käsitelty tietoteoksissa, jo silloin kun kukaan ei vielä osannut ennakoida niiden sysäävän Eurooppaa nykyisen kaltaiseen aseelliseen selkkaukseen. Kirjastojen on juuri nyt syytä pitää aiheellista tietokirjallisuutta kokoelmissaan esillä mahdollisimman näkyvästi. Venäjää, Ukrainaa ja yleisemmin itäistä Eurooppaa käsittelevä tietokirjallisuus, olivatpa kyseessä sitten historiaa tai politiikkaa käsittelevät teokset, on merkittävämpää ja ajankohtaisempaa kuin milloinkaan.
Vanhoillakin teoksilla on merkityksensä. Shakespearea mukaillen, kaikki mennyt on ollut esinäytöstä tämänhetkiselle. Murhatuksi päätyneen Boris Nemtsovin ja Vladimir Milovin pamfletti Putinismi ja Venäjän rappio (Into, 2009) on jälleen ajankohtainen. Niin ikään salamurhatun Anna Politkovskajan suomeksi ilmestyneet Like-kustantamon teokset Tšetšenian sodasta ja Putinin Venäjästä kertovat meille ajasta, jolloin Venäjän luisu nykytilanteeseen alkoi. Tuoreemmat, Krimin miehityksen jälkeen laaditut teokset, kuten Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta (Docendo, 2016) ja Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen Itä-Ukraina – Lännen etuvartio (Docendo, 2020) puolustavat paikkaansa. Johannes Remyn Ukrainan historia (Gaudeamus, 2015) on suomalaiselle lukijalle ohittamaton teos, sillä tällä hetkellä taistelua käydään myös historiasta. Orwellilaisena valtiaana Vladimir Putin uskoo siihen, että hallitsemalla historiaa ja kiistämällä Ukrainan oman historian hän voi hallita myös nykyisyyttä ja tulevaa.
Toisin kuin yleensä luullaan, totuuden ei tarvitse olla sodan ensimmäinen uhri. Sosiaalisen median vyörytyksen ja soundbite-taustahälyn keskellä kirjastolaitos on instituutiona henkisen puolustuksen kulmakivi. Yleistieto, kirjallinen sivistys, pamfletit, journalismi, uusin tutkimustieto, kaikki nämä ovat sodanuhan keskellä korvaamattomia kiinnekohtia kansalaiselle. Kattava yleissivistys rakentaa kriittisyyttä, ymmärtämystä, ja suojaa ihmistä sortovallan valheilta aikana, jolloin propaganda ohittaa entistä vaivattomammin myös asein varjellut rajat.
Historioitsija Henri Pirenne kirjoitti teoksensa sodan keskellä, vankeudessa. Vielä rauhassa elävässä maassa suomalaisen kannattaa varautua pahimpaan lukemalla ja laventamalla ymmärrystään siitä, mitä on tapahtumassa. Tieto vahvistaa vakaumusta, jota voidaan tarvita kenties piankin.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja Oulun yliopiston dosentti.
Kolumnissa mainittuihin teoksiin pääset tutustumaan tarkemmin Kirjasammon artikkelissa Tietokirjavinkkejä Ukrainasta ja Venäjästä
