Näin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla suomalaisen naiskollektiivin ohjaustyön Yksittäistapaus, joka kertoo tavallisiin naisiin ja tyttöihin kohdistuvasta vallankäytöstä ja rajanylityksistä arkielämässä.
Sinä iltana loppuunmyydyssä katsomossa oli 554 ihmistä, jotka puuskahtelivat ja nauroivat yhdessä elokuvan mukana, ja osoittivat lopuksi tekijöille kiljuen suosiotaan. Sen yhteisöllisempää kokemusta on vaikea kuvitella.
Kirjan lukeminen on täysin päinvastainen tapahtuma. On vaikea kuvitella sen intiimimpää ja yksityisempää kokemusta.
Kirjaa luetaan yleensä yksin, mutta sittenkin läsnä on kaksi ihmistä, lukija sekä kirjailija (jota voimme kutsua tässä yhteydessä myös ”tekstiksi”). Yleensä nämä kaksi kohtaavat toisensa iltaisin, ja todennäköisesti vuoteessa. Ympärillä on jo hämärää; vain yölamppu valaisee kohtaamista valkoisella paperilla. Lukija on yöpuvussa ja häntä väsyttää jo, mutta hän on koko päivän odottanut pääsevänsä tekstin seuraan, ja käyttää nämä päivänsä viimeiset arvokkaat hetket tähän kohtamiseen, monesti lasten ja puolison nenän edestä. Heitäkään ei päästetä tähän kahdenkeskiseen, himmeästi valaistuun taikapiiriin.
Joskus käy kuitenkin niin, että mukaan pölähtää yllättäen muitakin, esimerkiksi ihminen joka kirjan omistaa. Näin kävi, kun minä ja kirjailija Maggie Nelson aloimme tapailla toisiamme iltaisin Sinelmiä-teoksen sivuilla. Ystäväni toi minulle Sinelmiä lainaan samana päivänä, jolloin kirjastosta ilmoitettiin, että varaukseni oli noudettavissa ja ajattelin että on samantekevää mistä kirja on peräisin. Mutta ei se ollut lainkaan samantekevää. Kävi ilmi, että kun minä ja Nelson saavuimme illalla kohtaamiseemme, ystäväni odotti meitä Sinelmien aukeamalla.
Se on täysin ymmärrettävää, sillä Nelsonhan kirjoittaa aiheista joita minä ja ystäväni olemme koko elämämme miettineet: rakkaudesta ja ystävyydestä ja kuolemasta. Ystäväni ajatukset ja ääni sekoittuivat koko ajan Nelsonin ajatuksiin ja ääneen, ja välillä kävi niin että Sinelmiä jäi hiukan sivurooliin, kun minä ja ystäväni keskustelimme elämästämme sen pohjalta. Kröhöm, joutui Nelson jonkun kerran sanomaan, saisinko puheenvuoron, vai jatkatteko kahden kesken?
Tällaista ei olisi sattunut, mikäli olisin lainannut Sinelmiä kirjastosta, saati jos olisin ostanut sen. Mutta olen jo alkanut pitää tästä tavasta lukea kolmen kesken. Seuraavaksi sama ystävä lainaa minulle Lilli Prometin romaanin Eikä rakkaus täyty. Tiedän jo, että siinäkin kohtaamisessa olemme kolmisin, ja olen valmistautunut siihen. Ja kun tahdon taas kohdata tekstin kahden kesken, käännyn kirjaston puoleen.
