Sivistyksen nälkä on ymmärrystä siitä, ettei sivistys kasva pelosta ja nälästä.
MUUTAMA vuosi sitten luin jutun miehestä, joka nimitti itseään nomadityöläiseksi. Glorifioidun eufemismin saattoi ymmärtää niinkin, ettei hänellä ollut omaa toimistoa.
Ei minullakaan siihen varaa ole. Mutta onko sillä väliä?
Ei ole. Hyvinvointiyhteiskunnassa kirjastot tarjoavat viisautta, lämpöä ja suojaa. Tuon yhteiskunnan muuttuessa tehdashallin on korvannut korvien välissä ja repussa kulkeva tuotantokoneisto.
TYÖLLISTÄN itse itseni. Työpaikkani on siellä, minne lasken tietokoneeni. Lähes päivittäin kapuan portaita etsimään vapaata työpistettä täpötäydestä Kaisa-talosta.
Voisi sitä kotonakin. Mutta yksinäisyydessä vain erakko ruoskii itsestään parhaat mehut irti.
YRITIN katsella syksyllä maailmaa hieman laajemmasta perspektiivistä Namibian pääkaupunki Windhoekissa. Vaikka maa on afrikkalaisittain hyvinvoiva, jyrkät elintasoerot pitävät huolen siitä, ettei sisuun ja sosiaaliturvaan tottuneen tarvitse kateudesta kärsiä.
Köyhän Katuturan kaupunginosan laidalla sijaitseva Greenwell Matongon kirjasto on kuin sukeltajalle heitetty varahappipullo. Välittömästi tarpeellinen, ja antaa mahdollisuuden miettiä, miten täältä pääsisi pois.
LAPSET leikkivät ja kirmaavat pihalla. Moni on epävirallisessa päivähoidossa. Isosiskot ja -veljet tankkaavat sisällä viisautta, jonka avulla heidän tulevat lapsensa voivat jonain päivänä hiekkapölyn sijaan pyöräillä asvaltoidulla kotikadulla.
Kirjojakin lainataan, mutta kirjaston tärkein rooli on toimia turvasatamana. Shebeenien eli aaltopeltisten baarien kuningaskunnassa monen nuoren aaltopeltinen koti on rauhaton tai siellä ei ole sähköä kotitehtävissä tarvittavaa tietokonetta varten.
GREENWELL Matongossa yksikään tietokone ei loju käyttämättömänä. Kirjastossa on rauhaa, pänttäävien päiden vertaistuki ja soppakeittiö, joka tarjoaa ruokaa sitä tarvitseville.
Sivistyksen nälkä on ymmärrystä siitä, ettei sivistys kasva pelosta ja nälästä.
Greenwell Matongon pihalla kaksi nuorta miestä kertovat haluavansa lääkäriksi ja insinööriksi. Kaisa-talossa vieressäni istuva nuori nainen tankkaa fysiikan kaavoja.
En ymmärrä niistä mitään. Se tuntuu hyvältä.
VAIKKA täydessä kirjastossa monen sormet eksyilevät kanervamaisesti puhelimen näppäimistölle, ympärillä huokuu keskittyminen, usko substanssin voimaan ja opiskelun lupaamaan tulevaisuuteen. Se antaa toivoa ironian kyllästämään nykyaikaan, missä me luovien alojen aineettomat ammattilaiset voimme vaeltaa ja sepittää itsemme päivä toisensa perään.
VAIKKA lähtökohdat Kaisaniemessä ja Katuturassa ovat erilaiset, nuorten vitaliteetti, iloisuus ja ahkeruus tarttuvat. Saavat jopa unohtamaan kaksi harmaata hiusta, jotka uhkaavat rikkoa ikuisen nuoruuden illuusioni muistuttaen siitä, että omat valintani olen tehnyt jo.
Vai olenko?
Niin kauan kun kirjastoon pääsee, Greenwell Matongo tarjoaa soppaa eikä vapaata työpistettä tahdo löytyä, unelmat elävät ja maailmassa on toivoa.
