Kirjailija Johanna Venho kirjoitti kaksi suosittua biofiktiota ja Martti Suosalon elämäkerran. Nyt hän kaipaa niiden vastapainoksi tilaa mielikuvitukselle.
Biofiktio, eli todellisiin henkilöihin perustuva romaani ei ole uusi kaunokirjallisuuden laji, mutta se on tällä hetkellä suositumpaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Biofiktioita on viime vuosina kirjoitettu esimerkiksi Minna Canthista, Paavo Nurmesta, Mikael Agricolasta ja Anita Välkistä.
Eräs syy biofiktion suosioon on siinä, että sen avulla kiinnostavat historialliset henkilöt voidaan kuvata lähempää kuin heidät on yleensä totuttu näkemään julkisissa rooleissaan.
Johanna Venho on kirjoittanut kaksi suuren suosion saanutta biofiktiota. Sylvi Kekkosesta kertova Ensimmäinen nainen (2019) toi esiin hillityn ja hieman etäisen presidentti Urho Kekkosen puolison eri tavalla kuin hänet oli tähän asti totuttu näkemään. Romaani keskittyi ajankohtaan, jolloin Sylvi Kekkosen ystävä Marja-Liisa Vartio oli juuri kuollut. Kirjassa Sylvi Kekkonen pohtii kirjailijan elämäänsä, joka oli jäänyt puolison uran jalkoihin.
Toinen biofiktio Syyskirja (2021) kertoo Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän viimeisestä matkasta rakkaalle Klovharun saarelle, jossa he olivat viettäneet ikimuistoisia kesiään.
Idea kirjaston poistohyllystä
Idea ensimmäisen biofiktion kirjoittamiseen kumpusi Venhon kiinnostuksesta Sylvi Kekkosta kohtaan. Aihe löytyi sattumalta, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessään hänen käteensä osui Sylvi Kekkosen kootut teokset. Hän tajusi, että Sylvi Kekkonen oli ollut kirjailija. Hän alkoi lukea Kekkosen kirjoja ja selvitellä hänen elämänsä vaiheita.
Ensimmäisen naisen taustatyöhön ja kirjoittamiseen meni neljä vuotta. ”Kirja otettiin innostuksella vastaan ja tajusin, että olin Sylvin tarinalla tavoittanut jotain monia koskettavaa”, Venho sanoo.
Ensimmäistä naista kirjoittaessaan Venho teki paljon taustatyötä. Hän käytti pääasiassa julkisia arkistoja, mutta pääsi UKK-arkistossa lukemaan myös aineistoja, jotka eivät ole julkisia. Biofiktion kirjoittamisessa taustatyö on tärkeää, vaikka vain pieni osa lopulta päätyy kirjaan.
Historiallisten tosiasioiden on oltava oikein, vaikka kyse on kaunokirjallisuudesta. Lukijat huomaavat pienimmätkin virheet. Ensimmäisen naisen ilmestyttyä eräs lukija huomautti, että kirjassa oli virhe. Romaanissa Sylvi Kekkonen painaa auton oven kahvaa, vaikka sen vuosimallin Morris Minin ovessa ei ollut kahvaa, vaan jousisysteemi.
Minä vain hän?
Biofiktiossa oikean kertojaäänen ja -muodon löytäminen on keskeistä. Ensimmäisessä naisessa Venho yritti kirjoittaa Sylvi Kekkosesta kolmannessa persoonassa.
”Se ei toiminut, hän jäi liian kauas. Kun siirryin minä-muotoon, kirja lähti liikkeelle”.
Tove Janssonin kohdalla minämuoto oli mahdoton, sillä Jansson kirjoitti itse niin paljon omasta elämästään.
Joidenkin mielestä biofiktiossa ei voi kirjoittaa minämuodossa oikeasti eläneen ihmisen ajatuksista. Venho on toista mieltä. Romaania ei voi lukea totena.
”Kun ilmoitan kirjassa, että se on romaani, vastuu siirtyy lukijalle. Romaanikirjailijalla on suurempi vapaus kuvitella kuin tietokirjailijalla”, hän sanoo.
Biofiktion kirjoittaja voi tutkittujen asioiden perusteella tehdä päätelmiä ja kuvitella siitä mitä ihminen ajattelee. Kirjailija voi käyttää kirjallisia lähteitä oman mielikuvituksensa ruokkimiseen.
Erilaisia kokemuksia
Tove Jansson valikoitui toisen biofkition päähenkilöksi siksi, että Venho halusi kirjoittaa sellaisen taiteilijan elämästä, joka on täysin omistautunut taiteen tekemiseen. Tove Janssonilla ei ollut lapsia, joten hänellä ei ollut ristiriitaa äitiyden ja taiteilijuuden yhteensovittamisen kanssa.
Venholle tuli yllätyksenä, että kirjassa tärkeään osaan nousi Tove Janssonin ja hänen äitinsä Signe Hammarsten-Janssonin eli Hamin suhde. Äiti Ham vaikutti Tove Janssonin elämään merkittävällä tavalla.
”Ham oli myös taiteilija. Hän oli Tovelle niin paljon muutakin kuin äiti. Hän oli myös ystävä, mentori ja kriitikko.” Vankkumatonta tukea Jansson sai myös puolisoltaan Tuulikki Pietilältä, joka oli myös taiteilija.
Sylvi Kekkonen puolestaan ei saanut kotoa samassa mitassa tukea omalle kirjailijuudelleen. Urho Kekkosen presidenttiys oli perheen keskipiste.
Ensimmäisen naisen ja Syyskirjan kirjoittaminen olivat hyvin erilaisia kokemuksia. Sylvi Kekkonen oli suurelle yleisölle tuntemattomampi. Tove Janssonista kaikilla lukijoilla oli valmiiksi mielikuva.
Tove Janssonin taiteilijaelämä antoi paljon innostavia ideoita, mutta toisaalta rajoitti biofiktion kirjoittamista.
”Näin tunnetusta ihmisestä tuskin jatkossa enää kirjoitan, vaikka tekisinkin tämän tyyppistä romaania. Nyt haluan irrota enemmän fiktion suuntaan. Tarvitsen tilaa kuvittelemiseen.”
Elämäkerta Suosalosta
Samalla kun Johanna Venho viimeisteli Syyskirjaa, hän kirjoitti myös näyttelijä Martti Suosalon elämäkertaa Martti Suosalon tähänastinen elämä (2022). Kahden kirjan kirjoittaminen vuorotellen oli tiivis rupeama.
Elämäkerran kirjoittaminen oli hyvin erilainen prosessi kuin biofiktion kirjoittaminen.
”Asioita ei tarvitse itse löytää mielikuvituksestaan”, Venho sanoo. Hän käytti lähteenä muun muassa haastatteluja ja painettuja materiaaleja. Hän tavoitti Martti Suosalon äänen ja tavan katsoa maailmaa.
Suosalo tunnetaan tarkkanäköisenä näyttelijänä ja sympaattisena ihmisenä. Lukuisista suuren suosion saaneista teatteritöistä huolimatta 60-vuotias Suosalo kokee päässeensä työssään vasta vauhtiin. Tähän viittaa kirjan nimi, tähänastinen elämä. Kirja kattaa myös teatterikoulun ajan Jouko Turkan oppilaana. Nyt Suosalon katse on tulevaisuudessa.
“Seuraavan romaanini päähenkilönä on kuvitteellinen henkilö, vaikka romaanin tapahtumat kietoutuvatkin Suomen historiaan. Biofiktion ja elämäkertojen jälkeen on nyt ihanaa kehitellä uutta päähenkilöä”, sanoo Johanna Venho. ”Tällä hetkellä käyn mielessäni koko ajan keskusteluja hänen kanssaan.”
