Rosson carbonaralla menettäisi noin satakaksi prosenttia asiakkaistaan keski-italialaisessa kylässä. Hyvään tottuneet osaavat vaatia.
JOS haluaa itsetunnolle buustia, kuulla kehuja, tai muuten vain mukavan mielen, kannattaa mennä ulkomaille puhumaan suomalaisista kirjastoista. Riittää, että vähän luettelee numeroita, yleisö jo kohahtaa. Ja kun kertoo kirjastojen nauttimasta lainsuojasta tai perustuslain kulttuurikirjauksista, ihmiset alkavat vilkuilla epäuskoisina sivuilleen.
Aulassa sitten kysellään, että miten te teette sen, miten tuo on mahdollista?
VASTAILEN näihin kysymyksiin vähän välttelevästi tai mumisen lukutaidon pitkästä perinteestä pimeässä Pohjolassa. Eikä se tuon kummempaa olekaan: Italiasta saa parempaa pastaa, Skotlannista parempaa viskiä, ja Suomesta saa parempaa kirjastopalvelua.
OSITTAIN nämä ovat tottumuskysymyksiä. Rosson carbonaralla menettäisi noin satakaksi prosenttia asiakkaistaan keski-italialaisessa kylässä. Hyvään tottuneet osaavat vaatia.
ITALIALAISIA trattorioita ja suomalaisia kirjastoja yhdistää se, että niillä on maailman parhaat asiakkaat. Se taas johtuu traditiosta. Jos joku asia lähtee hyville jengoille, ja hommaa harjoitellaan muutama vuosisata, kyllä se alkaa sujua. Luterilainen perinteemme ei ole arvostanut glitteriä, bling blingiä tai laatuviinejä, mutta lukeminen on ollut pakollista 1600-luvulta lähtien, ja kirjaa on pidetty arvossa muutenkin kuin selkämyksen takia. Vaikka melkein kaikki taide saa tuon tuosta elitismin leimaan kupeeseensa, kirjaa ja kirjastoa tuo tatuointi ei ole koristanut koskaan. Ne koetaan aidosti omiksi.
KIRJAN ja kansan läheinen ja lämmin suhde näkyy myös siinä, miten kirjoja kirjoitetaan. Suurta suomalaista teollisuusporvaristoa kuvaavaa romaania ei ole. Emme ole lukeneet riviäkään siitä, miten yläluokka vehkeilee suhteitaan, emmekä siitä, miten Kämppiin pesiytyneet säveltäjät, kuvataiteilijat ja muusikot heittivät keikkaa, joivat rahojaan ja pettivät puolisoitaan. Mutta suomalainen lukija tuntee Saarijärven Paavon, Käkriäisen Juutaksen ja Tuntemattoman jermut.
MIELIKUVISSAMME kirjallisuus ei ole fiktiota, vaan todellisuuden tarkkaa ja rehellistä kuvaamista. Tämä näkyy myös suhteessamme kirjastoihin.
Se on nimittäin aika arkinen suhde. Kirjaston kokoelma ei ole pyhä, isiltä peritty taideaarteisto. Kirjat ovat jokapäiväistä käyttöesineistöä, joita ostetaan ja myydään, lainataan ja palautetaan, vaihdetaan ja varastoidaan, kellareissa ja ullakoilla. Suomalaisten kirjastojen kirjat kiertävät nopeasti, vanhojen tilalle otetaan uusia, ja useimpien tarinoiden elinkaari on lyhyt.
EN tarkoita, ettei olisi suurta suomalaista kirjallisuutta.
Ehdottomasti on. Mutta arkinen suhde takaa sen, että kirjasto ei ole mikään hillokellari jossa säilötään niteitä säilömisen vuoksi.
TÄMÄ selittää myös miksi lainaamme kaksi kertaa enemmän kuin ruotsalaiset. Ruotsissa on lähdetty siitä, että kirjallisuus on korkeahko taidemuoto, ja viihdyttävämmän kirjallisuuden osoite on kioski, eikä kirjaston hylly.
NÄITÄ asioita on aika vaikea selittää ulkomaalaiselle lyhyesti. Siksi vain hymähtelen, ja mutisen jotain perinteestä. Vaikka pohjimmiltaan kuvio on aika yksinkertainen.
