Suomalaisten kannattaa jatkaa IFLA:n toiminnassa takaiskuista huolimatta.
Rotterdamin elokuisen WLIC-konferenssin epävirallinen pääpuheenaihe oli IFLA:n hallituksen päätös järjestää vuoden 2024 konferenssi Arabiemiirikuntien Dubaissa. Asiaa käsiteltiin monta kertaa myös konferenssin virallisessa ohjelmassa ja kysymyksiin vuorollaan vastasivat IFLA:n hallituksen jäsenet ja uusi toiminnanjohtaja.
Muutamaa viikkoa ennen Rotterdamin konferenssia hallitus järjesti jäsenilleen neuvoa-antavan äänestyksen siitä, oliko Dubai-päätös oikea. Suomen kirjastoseura äänesti kesäkuisen linjauksensa mukaisesti päätöstä vastaan. Äänestystulos oli selvä: yli 2/3 äänistä oli Dubain kannalta kielteisiä. IFLA:n hallitus tutki tulosta, ja totesi, että ei-äänistä valtaosa tuli Länsi-Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta. Näiden maanosien jäsenillä on yleensä enemmän äänivaltaa kuin muun maailman jäsenillä, ovat ne sitten kirjastoja tai järjestöjä.
Miksi näin? Koska IFLA:ssa sillä, joka maksaa isompaa jäsenmaksua, on enemmän ääniä kuin vähemmän maksavalla. Jäsenmaksu taas määrittyy kirjaston tai järjestön budjetin perusteella (esim. Suomen kirjastoseuralla on enemmän ääniä kuin vaikkapa Baltian sisarjärjestöillä, mutta vähemmän kuin Ruotsin kirjastoseuralla).
IFLA:n hallitus näki, että tämän painotuksen arviointi ja poistaminen pitivät vaakakupin Dubain puolella. Jäsenäänestyksen tulkinta oli luonnollisesti pettymys niille, jotka olivat toivoneet, että tuloksella voitaisiin estää konferenssin järjestäminen ensi vuonna. Hallitus oli toki tietoinen siitä, että päätös tulee herättämään vastustusta ja että osa jäsenistöstä jättäytyy pois Dubain konferenssista.
Dubai-tapauksen juuret ovat siinä tosiasiassa, että järjestö on pitänyt pääkonferenssinsa viime vuosikymmeninä hyvin harvoin muualla kuin Euroopassa. Monesta maailmankolkasta tänne on erittäin kallista matkustaa – ja on myös valtioita, joista viisumin saanti maanosaamme on hidasta ja kallista, joskus jopa mahdotonta. Kaikille tulee antaa mahdollisuus, joten vuoden 2024 konferenssihausta oli varsin ymmärrettävästi suljettu pois Eurooppa ja Pohjois-Amerikka. Kun tällainen rajaus oli tehty, ei halukkaita järjestäjiä kuitenkaan ilmaantunut kuin kolme, kaikki Lähi-Idästä.
Valtaosassa pohjoismaisia ja eurooppalaisia kommentteja todetaan, että IFLA asettui omia arvojaan vastaan, kun hyväksyi ennakkosensuurin järjestäjätaholta – tässä tapauksessa siis mm. oman LGBTQ+ -ryhmänsä ohjelman poistamisen konferenssista. Kuten Kirjastoseuran puheenjohtaja Laura Rissanen pohjoismaisessa paneelikeskustelussa totesi: olisi ollut hyväksyttävää järjestää konferenssi Dubaissa, jos IFLA itse olisi voinut asettaa paitsi taloudelliset, myös kirjoitettuja arvojaan vastaavat ennakkoehdot järjestäjälle. Nyt järjestävä taho asetti sisällölliset ennakkoehdot IFLA:lle.
Konferenssin osiossa, jossa järjestön hallitus vastasi kysymyksiin, kuultiin puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Oma kantani on selvä: konferenssia ei olisi pitänyt antaa Arabiemiirikuntiin. On kuitenkin hyvä kuunnella myös vastakkaisia perusteluja: sijainti mahdollistaa ammattilaisten kokoontumisen kansainvälisellä areenalla niistä maista, joille WLIC yleensä on mahdoton saavuttaa: suurimmasta osasta Afrikan maita, Lähi-Idästä ja osasta Kauko-Itää. Dubai-päätös sai tukea paitsi näistä maanosista, myös Etelä-Amerikasta. Brasilialainen kokousedustaja totesi, että WLIC ei todennäköisesti ikinä tule tapahtumaan hänen kotimaanosassaan. Yhdessäkään näistä puheenvuoroista ei asetuttu yhdenvertaisuutta vastaan, vaan todettiin, että IFLA ei todellisuudessa ole niin maailmanlaajuinen järjestö kuin se esittää olevansa. Päätapahtuman vieminen muualle kuin Eurooppaan on muiden maanosien näkökulmasta kädenojennus niitä kohtaan. Nyt se tosin tapahtuu vähemmistöjen oikeuksien kustannuksella ja Dubai päässee kehumaan osaamistaan kansainvälisen konferenssin järjestäjänä.
Ihan ainutkertainen tällainen näkyvä tahra järjestön kuvassa ei ole. Vuoden 2018 konferenssissa Malesian Kuala Lumpurissa FAIFE (Freedom of Access to Information and Freedom of Expression) -jaoston oma ohjelma oli käytännössä blokattu järjestävän tahon omalla ohjelmalla.
Ehkä emme voi todella puhua maailmankonferenssista, kun mahdollisten järjestäjätahojen määrä on murto-osa siitä, kuinka monesta valtiosta IFLA:n jäsenjärjestöjä löytyy. Konferenssin kulut vaativat käytännössä taloudellista tukea myös valtiolta, jonka alueella se järjestetään. Vuoden 2016 konferenssi Yhdysvaltojen Ohiossa onnistui siksi, että alan erään teknologiayrityksen pääkonttori on siellä ja yritys sponsoroi konferenssia. Viesti Euroopan ulkopuolisilta ”globaalin lännen” kollegoilta on sama: Kanada, Australia tai Uusi-Seelantikaan eivät todennäköisesti voi foorumia tarjota. Jääkö meille hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi vain Eurooppa, ja ehkä sekin vain osittain?
Aika näyttää, millainen tulevaisuus järjestön pääkonferenssilla on, jatketaanko tähän tapaan ontuen vai näemmekö eri maanosien tapahtumia, joissa kulttuurit eivät törmää. Joka tapauksessa näen, että jonkinlaista konsensusta tulee etsiä vaikkei sitä aina löydetäkään. Olen iloinen IFLA:n vuosikokouksen päätöksestä, että seuraavaa vuosikokousta ei järjestetä konferenssin yhteydessä, tämä oli jäsenistöltä näyttö siitä, että muutos on mahdollinen. IFLA:n koneisto joutuu myös jatkossa ottamaan järjestelyissä huomioon sen, että konferenssin järjestäminen ei ole vain tekninen suoritus vaan arvioinnissa tulee punnita myös arvoja.
Suomalaisten kannattaa jatkossakin olla aktiivisia IFLA:ssa. Alan haasteet eivät katso rajoja, ja yhteistyöllä kirjastoja voidaan kehittää kaikkien parhaaksi.
Kirjoittaja on Suomen kirjastoseuran toiminnanjohtaja.