Ruotsin kirjastoseura on käyttänyt ansiokkaasti rahojaan tutkivaan journalismiin julkaisemalla Biblioteksbladetissa pitkän englanninkielisen artikkelin alan maailmanjärjestön IFLAn operatiivisen johdon ongelmista, pääkonttorin huonon työilmapiirin peittelystä, pelkäävästä henkilökunnasta ja hallituksen kyvyttömyydestä tarttua näihin ongelmiin. Kainalojutussa entinen työntekijä kertoo omalla nimellään ja kasvoillaan pelon ilmapiiristä työyhteisössä.
Olen seurannut IFLAn kriisiä siitä saakka, kun ongelmista alkuvuonna alettiin raportoida. Pääsihteeri Gerald Leitner vapautettiin tehtävistään ja lokakuussa Haagin oikeusistuimesta saatiin päätös työsuhteen purkamisesta. Tämä ei kuitenkaan riitä. En usko, että järjestö selviää kriisistään ennen kuin sen johtoporras on riittävästi uudistunut. Yksinkertaisinta ja parasta olisi ollut, jos koko sen hallitus kesän ja syksyn aikana olisi osoittanut suoraselkäisyyttä ja eronnut, presidentti Barbara Lison mukaan lukien.
Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä IFLAn vuosikokouksessa elokuun lopulla valtaosa jäsenistä osoittanut keskusteluissa tai äänestyksissä kritiikkiä johdon toimintaan. Moitteet ovat tulleet lähinnä Länsi-Euroopasta ja Yhdysvalloista ja joistakin yksittäisistä jäsenmaista ympäri maailmaa. Näin oli myös viime kesän WLIC-konferenssin ”Out in the Open” –osuudessa, jossa johto vastasi jäsenten kysymyksiin. Toimia läpinäkyvyyden lisäämisestä ei siis vieläkään ole vaadittu riittävän kovalla äänellä. Suunnitelma IFLAn tulevaisuuden turvaamiseksi on nyt sentään julkistettu. Samoin yleiskokous edellytti, että hallitus laatii periaatteet, joiden mukaan järjestö jatkossa suhtautuu esim. jäsenjärjestöihinsä, joiden kotimaa hyökkää naapurivaltioonsa.
On mahdollista, että ongelmat helpottavat, mikäli IFLAn nykyinen hallitus vielä jäljellä olevalla kaudellaan ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyy toimiin, mutta työntekijöiden kärsivällisyys on ilmiselvästi käytetty loppuun. He ovat pitkään jatkuneen tilanteen eniten kärsinyt osapuoli eivätkä lupaukset ja hitaat toimet varmastikaan enää vakuuta heitä.
IFLAn seuraavan hallituksen ensimmäisenä tehtävänä pitää olla organisaatiokulttuurin tervehdyttäminen ja selvän pesäeron tekeminen rahoittajana toimivaan SIGL-säätiöön. Molemmat tehtävät ovat vaikeita, mutta välttämättömiä. Ensimmäinen siitä syystä, että järjestön palkatut työntekijät tarvitsevat turvallisen ja vakaan työympäristön. Toinen siitä syystä, että säätiössä valtaa käyttävät mm. entiset IFLAn presidentit, jotka ovat – jos eivät syyllisiä tilanteen eskaloitumiseen, ainakin passiivisuudellaan myötävaikuttaneet siihen.
Biblioteksbladetin jutussa IFLAn entinen työntekijä Suzanne Reid uskaltautui kertomaan pelon ilmapiiristä ja pelolla johtamisesta omalla nimellään ja kasvoillaan. Hän arvelee, että järjestö ei selviä kriisistään. Itse näen, että IFLAn toimintaa kannattelee se kirjastoalan hyväksi tehtävä pyyteetön vapaaehtoistyö, johon osallistuvat sadat ammattilaiset ympäri maailmaa. Väärinkäytökset suututtavat tätä väkeä, mutten usko, että alan maailmanlaajuisen yhteistyön annetaan kuihtua. Aika näyttää, uudistuuko järjestö vai syntyykö uusi.
Suomalaiset ammattilaiset ovat olleet kysyttyjä puhujia, posteriesittelijöitä ja toimielinten edustajia paitsi IFLAssa myös esimerkiksi alan pohjoismaisissa ja eurooppalaisissa koulutustapahtumissa ja järjestöissä. Kansainvälinen kehittämistyö ei lopu.