Kaipuu ajaa Hannu-Pekka Björkmanin teatterin lavalle ja ortodoksiuskonnon pariin.
Tapaamme Hannu-Pekka Björkmanin kanssa Hakaniemen hallin kahvilassa. Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori tuskailee ensimmäiseksi jumittuneita hartioitaan. Hänellä on takanaan ensimmäinen viikko opiskelijavalintoja.
”Intensiivistä puuhaa. Istut kahdeksan tuntia päivässä ja arvioit 50 hakijan näytöt.”
Kahdeksantoista pääsi samaisella viikolla jatkoon 250:stä kokelaasta. Tuleeko miehelle mieleen omat opiskeluajat vanhalla teatterikorkeakoululla Eirassa?
”Voi voi, meillä oli paljon fyysisempää jo testeistä lähtien. Ja sitten kun opinnot alkoivat, piti juosta joka aamu kouluun.”
Björkmanin mukaan 1990-luvun alku oli ilmapiiriltäänkin erilainen.
”Näyttelijät olivat yhtenäisempi joukko. He pohtivat enemmän moraalikysymyksiä; mitä voi tehdä ja mitä ei. Nykyisin kaikki ovat yksilöitä ja jokainen saa tehdä mitä haluaa.”
Hän itse päätti jo opiskeluaikoina, ettei tee koskaan mainoksia. Linja on pitänyt.
”En ole antanut yhteenkään mainokseen edes ääntäni.”
Pitää tuntea kivet ja leinot
Björkmanista olisi tärkeää, että tulevat näyttelijät näkisivät itsensä osana tradition jatkumoa. Suomalainen kulttuurihistoria jatkuu ja uudistuu heissä.
Näyttelijäopiskelijoiden tulee hänen mukaansa tiedostaa, että taiteen ongelmat ja pohdinnat ovat olleet aina olemassa.
”Pitää tuntea diktoniukset, kivet ja leinot. Se tuo viisautta ja perspektiiviä. Ja tulisieluisia ja ihanteensa puolesta kamppailevia taiteilijoita tarvitaan aina.”
Nyt valittaville opiskelijoille hän antoi ”kevyttä” kesälukemista: kymmenen kirjan listan, jossa oli näytelmäklassikoita Sofokleesta Shakespeareen.
Kuluneen vuoden opiskelijat saivat käteensä myös elokuva-arkisto Orionin kantakortit.
”Sanoimme, että elokuvaliput saa liimata proffien oveen. Jonkin verran niitä on tullut, mutta ei läheskään tarpeeksi.”
Taiteilijaksi kasvamiseen tarvitaan Björkmanin mukaan aikaa ja runsaasti kärsivällisyyttä,
”Pietarissa näyttelijäksi opiskellut Ville Haapsalo kertoi minulle taannoin, että he kävivät keräämässä yleissivistystä Eremitaasissa. Piti katsoa joka taulu, eikä siihen riittänyt yksi päivä. Siellä opiskeltiinkin kuulemma kellon ympäri yhdeksästä yhdeksään. ”
Ensimmäinen laina
Björkman kiittää uravalinnastaan äidinkielenopettajaansa Antti Välimäkeä.
”Esitimme lukiossa opiskelijoiden kesken näytelmän Taikuri Oz, jossa minulla oli variksenpelättimen rooli. Esityksen jälkeen Välimäki kysyi minulta, oletko Hannu-Pekka koskaan ajatellut näyttelijän uraa. Vastasin että en. Mutta sitten aloin ajatella. Vuonna 1993 pyrin teatterikorkeakouluun ja pääsin sisään.”
Nuoruus Ilmajoella oli siihen asti kulunut bänditouhuissa.
”Se oli kapinaa ja vastavoimaa. Tarjolla kun oli lähinnä pesäpalloa ja painia.”
Hannu-Pekan toinen tärkeä harrastus oli lukeminen. Kirjastoauto pysähtyi 20 metrin päähän kotipihasta ja sieltä hän haki ensimmäisen kuvakirjansa. Se kertoi toisesta maailmansodasta.
”Kun kasvoin isommaksi pyöräilin kylälle kirjastoon. Luin Kim-kirjat, Kolme etsivää -sarjan ja Taru Sormuksen Herrasta. Viimeksi mainitun lainasin juuri omille pojilleni kirjastosta.”
Björkmaniin tartutti lukuinnon isä, joka ei ollut tyypillinen pohjalaismies.
”Isä luki jatkuvasti. No, Päätalot tietysti, mutta myös Waltarit.”
Tänä päivänä Björkman vierailee ahkerasti oman talon, siis Teatterikorkeakoulun kirjastossa, mutta myös ostaa kirjoja paljon.
”Jostain syystä tykkään laittaa sen hyvän kirjan omaan hyllyyni. Poikien kanssa kyllä käydään lainaamassa heille kirjoja, lähinnä Töölön tai Munkkiniemen kirjastosta.”
Perinteisiä miehen rooleja
Hannu-Pekka Björkman on tehnyt paljon perinteisiä ja konservatiivisia suomalaismiehen rooleja sekä elokuvissa että teatterissa. Taannoisessa Täällä Pohjantähden alla -filmissä hän esitti kirkkoherraa, Jörn Donnerin elokuvassa Kuulustelu (2009) armeijan kapteenia.
”Noh se on totta. Olen ollut heti urani alussa muun muassa Nummisuutarien Eskona ja Juhassa itse päähenkilönä. Mutta KOM-teatterin aikoina tein toki erilaisia rooleja. Mieleeni on jäänyt erityisesti Karin rooli Reko Lundanin hienossa näytelmässä Tarpeettomia ihmisiä.”
Elokuvia hän tekisi mieluusti enemmän – jos tarjottavat käsikirjoitukset tyydyttäisivät.
”Suomalainen mainstream-elokuva on aika tylsää. Olen sanonut joillekin rooleille kiitos ei. Mutta laidalla tehtävät pikku budjetin leffat kiinnostavat. Tänä kesänä sain onneksi taas kerran filmata Jörn Donnerin ohjauksessa. Esitän Armi Ratiasta kertovassa elokuvassa hänen aviomiestään Viljo Ratiaa.”
Elämän tarkoitus
Björkman on kirjoittanut viime vuosina essee-kirjoja joissa hän on pohtinut taidetta, uskontoa ja elämän tarkoitusta. Pakko kysyä mieheltä, mikä tulee viimeksi mainitusta ensimmäiseksi mieleen. Vastaus tulee empimättä.
”Jumalan kaltaiseksi kasvaminen eli theosis. Se on ortodoksinen termi, mutta sitä voi kyllä ajatella laajemminkin. Ihmisen mieli toimii parhaiten silloin, kun se toimii rukouksenomaisesti, siis pakottomasti. Näyttämölläkin voi kokea sen saman. Itse olen kokenut sen kerran, esittäessäni Dostojevskin Idiootissa Myskiniä”, hän sanoo.
Jos kaipaa elämän tarkoituksen pohtimista, on venäläiskirjailija hänen mukaansa loistavaa luettavaa.
”Dostojevski kuvaa ihmistä usein haparoivaan sävyyn, kuin salaisuutena. Jo teostensa ensilehdillä hän iskee pöytään kysymyksen elämän tarkoituksesta. Kun Dostojevskin kollega ja vihamies Ivan Turgenev vietti syntymäpäiviään ja piti komean juhlapuheen, kysyi Dostojevski heti perään: Mutta mihin sinä uskot? ”
”Toinen viisas pohtija oli kuvanveistäjä August Rodin, joka sanoi hienosti: Jokin alati puuttuva kuohuttaa minua. Itse koen sen jatkuvana kaipuuna johonkin. Miksi muuten menisin lavalle? Kaikki taide on kaipuuta ja halua sisäiseen muutokseen ihmisenä. Nykyaika unohtaa sen, kun se mittaa kaikkea rahassa. Ei sillä tavalla synny kuolematonta taidetta.”
Kirjastosta löytyi nöyryys
Kaipuu ajoi miehen myös ortodoksiuskonnon pariin. Hän ei kokenut löytävänsä elämänsä tarkoitusta näyttämöltä.
”Olin työskennellyt pari vuotta Lahden kaupunginteatterissa, siis valmistumisestani asti. Vuonna 2000 minuun iski jonkin sortin henkinen kriisi, että tätäkö tämä nyt sitten on.”
”Kävin keskusteluja ortodoksisuudesta vanhan koulukaverini Petri Korhosen kanssa, josta myöhemmin tulikin pappi. Sitten menin Lahden kaupunginkirjastoon, joka muuten on loistava kirjasto. Askelet ohjasivat minut sattumalta ikonitaiteen osastolle ja otin käteeni Harri Willamon hienon kirjan Venäläiset kansanikonit. Tuosta kirjasta löysin ikonitaiteen anonymineetin, tuon erikoisen nöyryyden. Siinä taiteilija on kätkenyt itsensä. Tai verhonnut askeleensa pimeään, kuten Boris Pasternak kirjoittaa”, Björkman kuvailee.
Hän kääntyi samana vuonna ortodoksiksi ja käy nykyään vuosittain viettämässä retriittiä Valamon luostarissa.
”Ensimmäiset päivät ovat rankimpia. Olet yksin omassa huoneessasi, erillään ulkomaailmasta. Ei ole televisiota, radiota tai nettiyhteyttä. Tekisi kauheasti mieli puhua jonkun kanssa, mutta pitää olla hiljaa. Siinä tulee jonkin sortin pelko itsensä kohtaamisesta. Pikkuhiljaa se menee ohi ja alkaa nauttia siitä, että saa seisoa aamuin illoin tunteja jumalanpalveluksessa. Ja voin vakuuttaa, että vaikka mieli harhailisi muualla, ruumis rukoilee seistessä. Käsi piirtää ristinmerkkejä kuin itsestään.”
Näyttelijänä pysyn!
Uusimmassa esseekirjassa on teksti nimeltä Elämän ohjekirja. Pakko kysyä, mihin mies kaipaa kipeiten ohjetta.
”Koko elämään, koko elämään! Vielä en ole sitä löytänyt.”
Näyttelijän työssä on hänen mukaansa tärkeää tuntea oma itsensä.
”Joku on sanonut, että kaikki tieto mikä ei koske itseä, on itse asiassa turhaa tietoa. Mutta väitän, että näyttelijän tärkein lahja on kuitenkin empatian kyky. Jos ei kykene eläytymään toisen ihmisen osaan, jää esitys kylmäksi.
Kun kysyn Björkmanilta mitä hän tekee viiden vuoden päästä, on vastaus empivä.
”Professorin pesti kestää viisi vuotta. Usein se on käytännössä kyllä kaksi kertaa sen eli 10 vuotta. Totuus kuitenkin on, että haluaisin kirjoittaa enemmän, jopa täysipäiväisesti.”
Viime vuosi on pistänyt miehen taas nöössipojan asemaan.
”On ollut todella rankka opetella professorin työ. Kun minulla ei ollut ennestään pedagogista kokemusta eikä myöskään autoritääristä luonnetta. On pitänyt pohtia valtavasti, miten esittää ja opettaa asiat.”
Yksi on kuitenkin varmaa. Näyttelijän työ jatkuu.
”Näyttelijäksi minut on koulutettu ja näyttelijänä pysyn.”
H-P suosittelee:
Thomas Bernhardin koko 5-osainen omaelämänkerta: Syy, Kellari, Hengitys, Kylmyys, Muuan lapsi.
Itävaltalaiskirjailija on armoton itseään ja maanmiehiään kohtaan. Hän kertoo muun muassa viettämästään ajasta kuolevien osastolla keuhkoparantolassa, josta hän itse selvisi. Bernhardin mielestä jokaisen taiteilija pitäisi viettää säännöllisesti aikaa vankilassa, luostarissa tai sairaalassa. Siellä vallitsee ajatteluvyöhyke, jossa kiteytyy ihmisen perusolemus.
Thomas Bernhard: Vanhat Mestarit: komedia.
Tämä tuli viime vuonna Teokselta ja luin sen heti. Se kertoo miehestä joka istuu saman taideteoksen edessä joka päivä. Toinen mies tulee hänen viereensä istumaan ja he keskustelevat elämästä ja taiteesta. Siinä kaikki, mutta erittäin mielenkiintoinen kirja.
Kai Ekholm: Haavoittuneet kirjastot / Libriside: Johdatus kirjastojen 1900-luvun kohtaloihin.
Kirja kertoo viime vuosisadan kirjastotuhoista. Miten kävi Aleksandrian kirjaston tai kuinka paljon natsit ryöstivät kirjoja Venäjällä. Kulttuuri tuhotaan tuhoamalla kirjastot. Mutta kirjastot ovat palaessaankin kauniita, sanoo Ekholm.
Hannu-Pekka Björkman
Hannu-Pekka Björkman- Syntynyt 11.2.1969 Kannonkoskella
- Näyttelijä ja kirjailija,
- Teatterikorkeakoulun näyttelijätyön professori
vuodesta 2013
- Näyttelijänä Lahden Kaupunginteatterissa vuosina 1997–2000
ja Kom-teatterissa 2000–2007
- Lukuisia elokuva- ja TV-roolejavuodesta 1998 lähtien
- Jussi-patsas 2005 pääroolista elokuvassa Eläville ja kuolleille
- Suomi-palkinto 2010 merkittävästä taiteellisesta urasta
- Kirjoittanut kolme esseekirjaa, joista viimeisin Välähdyksiä peilissä, 2014, Kirjapaja
- 6- ja 9-vuotiaat pojat
