Opettaja-kirjailija Tommi Kinnunen välttää itseruoskintaa, koska elämän pitää tuntua kivalta.
Tommi Kinnunen ei ymmärrä, miksi hänelle olisi tarpeen puhua ennen kello kymmentä aamulla.
”Olen aamuisin aika kärttyinen”, hän myöntää puhelinhaastattelussa – puoli yhdeksältä aamulla.
Aikatauluja eivät kuitenkaan sanele omat mieltymykset vaan työ äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana sekä ”kuusivuotias herätyskello”. Liikkeelle päästyään Kinnunen hoitaa kouluunlähtöseremoniat. Ennen töihin lähtöä hän istuu hetken rauhassa lukien sekä Helsingin Sanomat että Turun Sanomat.
Kinnusen tuorein romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi elokuussa. Uutukaistaan varten hän otti kirjoitusvapaata päivätyöstään, mutta aiemmat tekstit ovat syntyneet varsinaisen työn ohessa. Asetelma on hieman hankala, sillä päiväsaikaan kirjoittamisesta ei tule mitään.
”Kirjoittaminen vaatii sen, ettei minulla ole mitään kiirettä. En voi alkaa kirjoittaa aamulla kahdeksalta, jos tiedän, että muksu on haettava neljältä tarhasta.”
Lumivyöryllä laaksoon
Kirjoittaminen edellyttää vapautta aikataulupaineista, joten Kinnunen kirjoittaa yleensä viikonloppuöisin.
Virkavapaalla ollessaan hän tosin pystyi venyttämään arjen aamuherätyksiä, mikä tarkoitti pitkälle aamuyöhön venyviä kirjoitussessioita.
Kinnunen kuvailee kirjoittamisen flow-tilaan pääsyä ”kirjoittamisen laaksoon laskeutumiseksi”.
Laskeutumisvaihe voi joskus takkuilla, sillä henkilöhahmojen nahkoihin pääseminen ja heidän äänensä löytäminen saattaa kestää yllättävän kauan.
Inspiraatiota voi kuitenkin houkutella esiin. Kinnunen esimerkiksi kuuntelee tekstin aikakauden musiikkia ja selaa museoiden valokuvakokoelmia. Joskus merkityksettömältä tuntuva yksityiskohta voi laukaista ideoiden tulvan. Silloin matka laaksoon taittuu lumivyörymäisesti, ei hitaasti haahuillen.
Inspiraatio voi hyökätä myös odottamatta, jos siihen osaa tarttua. Esikoisromaani Neljäntienristeykseen yksi luku syntyi, kun Kinnunen bongasi pikkiriikkisen punaisen hämähäkin, jollaisia kesäaikaan näkyy kipittävän ulkokalusteissa.
”Ajatus lähti siitä, että kaikki tietävät tuon, kaikki tunnistavat tuon pienen hämähäkin.”
Harhailevat ajatukset
Aina houkuttelukaan ei auta. Kinnunen sanoo, että jos ajatukset harhailevat normaalielämän asioissa, kuten ulkolaudoituksen maalaamattomassa palasessa tai kränässä puolison kanssa, eteenpäin on hankala päästä.
Niinä hetkinä hän ei pyri pakottamaan itseään, vaan antaa olla.
”Mitä itseruoskinta auttaisi? Siitä tulee vain mieletön stressi. Kyllä elämän pitäisi kivalta tuntua.”
Varsinaisia palkintoja hän ei itselleen jakele. Jo se, että kirjoittaminen alkaa sujua ja teksti kulkea, on itsessään palkinto. Parhaimmillaan työ on silloin, kun kirjottaessa saa kiinni jostakin ajatuksesta, joka yllättää kirjoittajan itsensäkin.
”Jokin asia avautuu eikä enää kerro pelkästään siitä hetkestä, tilanteesta ja ihmisestä, vaan se on tunnistettava muillekin. Silloin ei huomaa, paljonko kello on, vaan havahtuu vasta, kun luku on valmis. Aamulla voi hymyillen näyttää puolisolle, että katsohan, mitä viime yönä syntyi.”
Tommi Kinnusen vinkki: Luovuus vaatii aikaa. Hyväksy se, että asiat kestävät ja ideoiden on annettava hautua alitajunnassa.
