Perussa monesta maakunnasta puuttuvat kirjastot kokonaan, eikä lapsia kiinnosta lukeminen. Apuun tulivat isovanhemmat.
Liman historiallisen keskustan pääaukiota kiertävistä hevoskärryistä kurkistelee turisteja. Hallintopalatsin ja kaupungintalon rajaama Plaza Mayor on yksi Liman tärkeimmistä turistinähtävyyksistä, sillä juuri täällä espanjalainen valloittaja Francisco Pizarro aikoinaan perusti Perun pääkaupungin vuonna 1535.
Maan talous on viime vuosiin asti kuulunut Etelä-Amerikan nopeammin kasvaviin, minkä seurauksena keskiluokka on laajentunut ja köyhyys vähentynyt. Vaikka Perun aikuisväestöstä suurin osa on lukutaitoista, kirjastojen käyttö on vähäistä. Lähes yhdeksän miljoonan asukkaan Limassa on vain 50 kirjastoa, ja koko Perussa noin tuhannesta maakunnasta puuttuu kokonaan oma kirjasto.
Keskusaukiolta lähtevän Ancash -kadun päässä sijaitsee 1800-luvulla rakennettu vaaleanvihreä talo, perulaiselle kirjallisuudelle omistettu Casa de la Literatura Peruana. Talo rakennettiin alun perin juna-asemaksi, mutta kätkee nyt sisäänsä 20 000 kirjan kokoelman. Talon 13 eri salia sisältää vaihtuvia näyttelyitä, mutta pysyvää kokoelmassa on maan tunnetuimman kirjailijan, Nobel-palkitun Vargas Llosan mukaan nimetty kirjasto.
”Tätä ei voi sanoa hiljaiseksi kirjastoksi” toteaa kirjoja järjestelevä kirjastonhoitaja Bruno Isla. Kerran päivässä ikkunat ovat koetuksella, kun kirjaston takaa kulkevaa rataa pitkin kulkee tavarajuna Limasta vuoristokaupunki Huancayoon. Isla on työskennellyt kirjastossa lähes vuoden, ja sanoo jo tottuneensa junan ääneen ja lapsiryhmiin, joita kirjastossa käy paljon.
KARISMAATTISET EDUSTAJAT
Selviää, että yksi kirjaston vetonauloista on sadunkertoja-isoisät ja -isoäidit. Perun opetusministeriö on kiinnittänyt huomiota siihen, että monilta lapsilta puuttuu lukukulttuuri, koska kukaan ei opasta heitä satujen ja tarinoiden pariin. Perustettiin ohjelma, jossa 65-75-vuotiaita vapaaehtoisia koulutetaan tarinankertojiksi. Koulutus kestää kolme kuukautta, ja valmistuttuaan isoäidit ja isoisät kiertävät sekä maakunnissa että Limassa järjestettävissä tapahtumissa.
”Samalla tarinankertojat edustavat taloa ja heidän ansiostaan monet löytävät kirjaston. He ovat meidän omia, karismaattisia suurlähettiläitämme” kertoo lehdistövastaava Jaime Cabrera.
Tarinankerronnassa on myös toinen puoli. Perussa ei ole kansallista eläkejärjestelmää, joten tarinankerronta on myös monelle ikäihmiselle mukava tapa tienata tarpeellisia lisäansioita.
Lisäksi tarinankertojien joukossa on paljon muualta Perusta Limaan muuttaneita, jotka haluavat välittää oman kotiseutunsa suullista perinnettä jälkipolville. Monien satujen kuvasto onkin peräisin Perun rikkaasta tarinaperinteestä ja jokaisella maantieteellisellä alueella on oma tarinarepertuaarinsa.
Kertomuksissa nokkela cuy, marsu, ja ilkeä kettu ovat yleisiä hahmoja: marsu edustaa intiaaniväestöä ja kettu espanjalaisia valloittajia. Suosittuja ovat myös afroperulaiset riimilliset runot, décimas, joiden avulla espanjalaisten valloittajien Afrikasta tuottamien orjien jälkeläiset ovat ylläpitäneet omaa suullista perinnettään.
Mutta mitä lapset ajattelevat saduista? Pienemmät lapset ovat selvästi innostuneita, mutta muutama isompi lapsi ei näytä jaksavan kuunnella, vaan näprää tablettia tai älypuhelinta. Yksi keskittyneenä kuuntelevista on 7 -vuotias Luis, joka on toisella luokalla koulussa. Hänen lempitarinansa oli eläväisesti kerrottu tarina keimailevasta torakka Martinasta, mutta yleensä häntä kiinnostavat enemmän piirretyt elokuvat. ”Niissä on värejä ja liikettä” Luis perustelee.
TARINA ON RAKKAUTTA
Ancashin vuoristoseudulta Limaan muuttanut Zenaida Portalino on hakeutunut koulutukseen 7-vuotiaan, toistaiseksi ainoan lapsenlapsensa toivomuksesta. ”Hän sanoi minulle, että mummo, nuo tarinoita kertovat isoäidit pääsevät matkustamaan ympäri Perua. Sinäkin voisit mennä mukaan” kertoo Zenaida.
Tarinankertojana häntä kiehtovat erityisesti kansanperinteeseen ja mytologiaan pohjautuvat tarinat, mutta kaikkein eniten häntä on motivoinut läheisyyden tunne lapsenlapsen kanssa. Suurkaupungin lapset viettävät hänen mielestään liikaa aikaa pelien ja videoiden parissa, eivätkä tunne enää luontoa, kasveja ja eläimiä. ”Tarinoita kuuntelevan lapsen silmät tuikkivat, ja hän oppii, miten pelottaviakin tunteita voi oppia hallitsemaan.”
”Mielestäni paras tapa osoittaa rakkautta lapselle on kertoa hänelle tarina.”
