Naiset ilman maata on kirja, jollaista on kaivattu. Musliminaisten kokemukset ovat pitkään rajoittuneet vain muutaman julkisuudesta tutun musliminaisen kertomuksiin.
Naiset ilman maata on kirja, jollaista on kaivattu. Vaikka maahanmuutosta ja muslimeista puhutaan jatkuvasti, niin erityisesti musliminaisten kokemukset ovat pitkään rajoittuneet vain muutaman julkisuudesta tutun musliminaisen kertomuksiin. Kukaan ei tiedä, mitä suomenkieltä taitamaton kotiäiti Afganistanista ajattelee tästä maasta ja omasta tilanteestaan.
Niinpä onkin hienoa, että Sonja Hellman on tarttunut vaiettuun aiheeseen. Hän on haastatellut kirjaa varten 15:ta Suomessa asuvaa eritaustaista musliminaista. Haastatteluista paistaa läpi sekä haastattelijan että haastateltavien varautuneisuus ja kulttuurien väliset erot. Mitä kielitaitoisempi ja paremmin koulutetumpi haastateltava, sitä enemmän Hellman on saanut haastattelusta irti ja sitä mielenkiintoisemmaksi lukija tekstin kokee.
Hellmanin kirja kertoo paitsi musliminaisista ja heidän edustamistaan kulttuureista, niin myös suomalaisesta yhteiskunnasta: byrokratiaviidakosta, yksinäisyydestä ja masennuksesta. Täällä kaikki on opetettu pärjäämään yksinään, apua ei sovi kysyä. Perhekeskeisistä yhteisökulttuurin maista tuleville naisille se on shokki.
Naiset ilman maata on inhimillinen ja rehellinen teos, joka auttaa ymmärtämään maahanmuuttajanaisia ja toisaalta osoittaa suomalaisen kotiuttamispolitiikan heikot kohdat. Osa haastatteluista jää pintapuolisiksi, mikä on ymmärrettävää. Kipeistä kokemuksista kertominen vieraalla kielellä ja vieraalle ihmiselle ei ole helppoa. Olisikin toivottavaa, että Hellman jatkaisi työtään naisten kanssa ja pääsisimme vielä syvemmälle heidän maailmaansa ja saisimme kuulla, mitä heille kuuluu nyt, muutama vuosi haastattelujen jälkeen.
