Törmäsin sosiaalisessa mediassa keskusteluun, jossa pohdittiin sähkökirjojen vaikutusta kirjastoihin.
Ajatustenvaihdon käynnistänyt teesi oli naamakirjakaverini heitto, jonka mukaan Suomen kunnissa on pian tarjolla runsaasti tyhjää tilaa, jos sähkökirjojen lainaamisesta ei päästä sopimukseen. Eli jos kirjastot pitäytyvät printissä vielä silloin, kun ihmiset lukevat Hotakaista joltakin tekniseltä vempeleeltä.
Kiivaimmat nörtit vaativat kirjastojen korvaamista vapaalla verkkojakelulla heti, vastapoolin muistuttaessa, että itse asiassa viime vuonna kirjastojen lainausluvut olivat hienoisessa nousussa, ainakin Helsingissä.
Keskustelijat olivat poliittisia tuttujani, eivät kirjastoammattilaisia. “Puoluejako” määrittyi lähinnä niin, että puolustettiinko jokanörtin oikeuksia vapaaseen bittivirtaan tässä-nyt-ja-heti, vai asetuttiinko jotenkin väljästi kulttuurin, taiteilijoiden ja kirjallisuuden puolelle.
Kummatkin osapuolet toivat esille toiveitaan – jotka vaikuttivat yhtä toteuttamiskelvottomilta.
Tietoyhteiskunnan toimintaa ei voi jäsentää pelkästään sen mukaan, onko yksilöllä täydellinen vapaus toteuttaa itseään ja saada haluamansa seurauksista riippumatta. Jos näet kirjoista ei makseta mitään, niitä ei pian myöskään kirjoiteta.
Nykyisten tekijäinoikeuksien säilyttäminen olisi toivottavampaa, mutta siinä on omat haasteensa. Sähkökirjojen lainaamisen mallintaminen nykyisten lainausjärjestelmien pohjalta olisi keinotekoista. Painettu informaatio on luonteeltaan rajallista: kirjojen painaminen maksaa, ja niitä ei ole koskaan äärettömästi saatavilla. Sähköinen kopiointi on ilmaista, ja siten digitalisoitu informaatio on luonteeltaan ääretöntä. Tiedon vapaan virran eteen voi pystyttää kaikenlaisia esteitä, mutta padoilla on taipumus murtua, kuten muusikot hyvin tietävät.
Tulevaisuuden kirjastoa ei voida ajatella keskuksina, joista käsin digitaalinen informaatio virtaa vapaasti. Tällainen järjestely lakkauttaisi kirjojen kirjoittamisen, painamisen, kustantamisen ja myynnin. Kirjastojen toiminnasta tulisi institutionalisoitua piratismia.
Yhtä vähän voidaan kuvitella kirjastolaitosta, joka jää täysin sivuun sähköisten aineistojen jakamisesta. On mahdollista, ehkä luultavaakin, että paperille painetaan tulevaisuudessa vähemmän, ja ruuduilta luetaan enemmän. Mutta ei ihan vielä.
Aika monet tahot odottavat kustantamoilta jonkinlaista siirtoa tai avausta. Toistaiseksi ainoa varsinainen toimenpide, jolla kustantamot ovat valmistautuneet uuteen sähköiseen maailmaan, ovat olleet YT-neuvottelut. Kustannustoimittajia ja teknistä väkeä on lapattu pellolle, jopa vanhoista perheyhtiöistä. Ihan vain siksi, että jotain ikävää tuntuisi tapahtuvan joka tapauksessa.
Jos ikäviin asioihin valmistaudutaan tekemällä ikäviä asioita, jotain ikävää varmasti tapahtuukin. Toivottavasti kirjastolaitos ei lähde tälle tielle.
Sen sijaan pitäisi kiireen vilkkaa keksiä, mikä olisi parasta tapa toivottaa uusi, sähköinen perheenjäsen tervetulleeksi kirjastojen valikoimaan – niin, että kustantamot, kirjailijat ja kirjakaupat jäävät edes jotenkuten henkiin. Jos heitä ei ole, ei näet ole kirjastojakaan.
