Kirjastolehti tapasi Pohjois-Korean vankileirillä syntyneen ja sieltä paenneen Shin Dong-hyukin.
”Olen kohoamassa eläimen tasolta, mutta edistys on todella hidasta”, Shin Dong-hyuk, 30 vastaa ilmeettömänä kysymykseen, miten hän voi nyt, kohta seitsemän vuotta vankileiriltä paon jälkeen.
Juuri näillä sanoilla Shin kuvaili tilannettaan lehdistötilaisuudessakin, jossa oli promotoimassa vankileirielämästään kertovaa kirjaansa Leiri 14. Nyt tuo vakava nuori mies istuu edessäni nojatuolissa ja vilkaisee vain välillä nopeasti silmiin, kunnes taas tuijottaa tyhjyyteen.
Luottamus ihmisiin on varmasti olematonta, kun on elänyt syntymästä asti olosuhteissa, jossa koko elämä on yhtä eloonjäämiskamppailua. Vankileirillä hän oppi, että oli tehtävä mitä vain selviytyäkseen – ja niin hän tekikin. Shin ilmiantoi äitinsä ja veljensä pakosuunnitelmat, minkä seurauksena molemmat tapettiin hänen silmiensä edessä.
”Katsoin kun heidät teloitettiin. En surrut, vaan tunsin vihaa äitiäni kohtaan”, Shin kertoo. Hän koki, että äiti riskeerasi hänenkin henkensä suunnitellessaan pakoa. Eikä äiti ollut edes ajatellut ottaa häntä mukaan, koska ei luottanut leirillä syntyneeseen nuorimmaiseensa.
Äiti pieksi Shiniä, ja poika suhtautui äitiinsä kuin vastustajaan jatkuvassa kamppailussa ruoasta. Shinin isä, joka vartioiden luvalla sai viettää vaimonsa seurassa vain viisi yötä vuodessa, jätti pojan täysin vaille huomiota. Oma veli oli Shinille ventovieras. Leirissä eläneet lapset olivat epäluotettavia ja väkivaltaisia. Aivan ensimmäiseksi Shin oppi selviytymään hengissä ilmiantamalla muita lapsia. (Blaine Harden: Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta).
”En tunne rakkauden merkitystä”
Shin on ääriesimerkki siitä, mitä seurauksia rakkaudettomassa ilmapiirissä varttumisesta on. Erilaiset tunteet, kuten myötätunto ja surullisuus olivat Shinille tuntemattomia käsitteitä – sellaisiin ei ollut varaa vankileirillä. Viimeisten kuuden vuoden aikana hän on saanut kokea ihmisten ystävällisyyttä, läheisyyttä ja turvaa, jolloin tunne-elämäkin on alkanut kehittyä.
”Olen oppinut itkemään. Luulen, että minusta on tulossa inhimillinen olento”.
Kysyn Shiniltä, mitä hän ajattelee rakkaudesta. Kysymys selvästi yllättää hänet, ja hän miettii vastausta tovin.
”En täysin tunne rakkauden merkitystä enkä ymmärrä mitä se on. Mutta kun tyttöystäväni lähettää minulle tekstiviestin, jossa hän luo minuun toivoa ja kertoo rakastavansa minua, tunnen lämpöä. Se on varmasti lähellä sitä tunnetta.”
Shinillä on nykyään ystäviä, tyttöystävä ja missio: hän haluaa kertoa tarinansa maailmalle, jotta Pohjois-Korean vankileirien olemassaolo tunnustettaisiin, leirit suljettaisiin ja vangit vapautettaisiin pian. Isänsä hän uskoo teloitetun pakonsa vuoksi.
Henkilökohtaisia toiveita oman elämänsä suhteen hänellä ei ole. ”En ole ajatellut asiaa”, hän toteaa lyhyesti.
On mahdotonta kuvitella, miltä tuntuu elää vapaana 23 vuoden täydellisen kontrollin, alistamisen ja vaihtoehtojen puutteen jälkeen. Suuren elämänmuutoksen jälkeen seurauksena ei ollutkaan mieletön riemu vapaudesta ja täydestä vatsasta, vaan masennus.
”Vaikeinta ovat painajaiset ja muistot leiriltä, niistä on vaikea päästä eroon. Mutta opettelen normaalia elämää ja yritän sopeutua.”
Shin asuu nykyään Etelä-Koreassa, mutta hänen haaveenaan on joskus palata Pohjois-Koreaan vapaana miehenä.
”Vankileiriä en tietenkään ikävöi, se oli paikka jossa on vain kärsimystä ja alistamista, mutta ikävöin sitä maata, jossa seisoin ja taivasta, jota katselin.”
Lue arvio teoksesta Blaine Harden: Leiri 14 – Pako Pohjois-Koreasta tästä.
Haastattelu tehtiin syyskuussa 2012, jolloin Shin Dong-hyuk oli promotoimassa kirjaansa Helsingissä.
Kirjallisuusterapiasta apua?
Vankileirillä eläessään Shin ei edes tiennyt, että kirjallisuutta oli olemassa. Hän näki siellä vain yhden kirjan, korean kieliopin. Sitä piteli kädessään vartija-asuinen opettaja, jonka vyöltä roikkui revolveri, ja joka alaluokilla pieksi hänen luokkatoverinsa hengiltä karttakepillä. (Blaine Harden: Leiri 14)
Vapauduttuaan Shin ahmi intohimoisesti Pohjois-Koreaa käsitteleviä uutisia netistä ja Etelä-Korean sanomalehdistä. Kirjoja hän ei kuitenkaan lue, eikä hän käy kirjastossa, vaikka siihen olisi nyt mahdollisuus.
Haastattelun jälkeen aloin miettiä, eikö nimenomaan kirjallisuus voisi auttaa Shiniä tutustumaan tunteisiinsa. Soitin Suomen Kirjallisuusterapiahdistyksen puheenjohtajalle, kriisi- ja traumapsykoterapeutti Jaana Huldénille ja kerroin Shinin tilanteesta.
Voisiko kirjallisuusterapia auttaa näin rankkojen kokemusten jälkeen?
”Kyllä voi, muun terapian ohella, mutta varmasti prosessi veisi vuosia.”
Millaista kirjallisuusterapiaa Shinin tapauksessa voitaisiin harkita?
”Monenlaista. Hän voisi käydä läpi ihmisten selviytymiskertomuksia, esimerkiksi keskitysleiriltä selvinneiden elämänkertoja. Desmond Tutun teokset tuovat toivoa, että rankoistakin asioista voi selviytyä. Hän voisi myös kirjoittaa tai piirtää oman selviytymistarinansa. Painajaisia voisi käsitellä kirjoittamalla. Kirjallisuusterapian harjoitukset riippuisivat siitä millaisista oireista hän kärsii.”
Huldén arvelee, että Leiri 14 -kirjan tekeminen on toiminut Shinille terapeuttisena prosessina. ”Mutta ei vielä riitä, että kertoo tarinansa, vaan pitää päästä käsiksi niihin tunteisiin.”
Voiko Shin toipua täysin?
”Ei ole sellaista kokemusta, josta ei voisi toipua. Kenenkään sielu ei ole täysin tallattu. Mutta se vaatii tukevat verkostot, että ympärillä on ihmisiä, joilta saa turvallisuudentunnetta ja lohtua. ”
- Suomessa kirjallisuusterapiaa on harjoitettu aluksi runoterapian muodossa kliinisellä puolella mielenterveyspotilaiden hoidon yhteydessä. Toiminta on alkanut 1970-luvulla. Vähitellen kirjallisuus- ja kirjoittamisterapian käyttö levisi muillekin alueille, kuten oppilaitoksiin ja kirjastoihin.
- Kirjallisuusterapiakursseja ja luentoja aiheesta järjestetään kirjastoissa eri puolella Suomea. Lisää tietoa osoitteessa: www.kirjallisuusterapia.net
