Kesän alussa satuin näkemään kirjaston pikalainahyllyssä kiinnostavan näköisen romaanin. Kannessa oli kaunis utuinen lyijykynäpiirros, nimi kuulosti etäisesti tutulta, Vigdis Hjort, Perintötekijät. Takakannen perusteella kyse oli perintöriidasta, jonka kautta vanhat haavat paljastuvat. Luin ensimmäisen sivun, ja pidin lauseiden rytmistä. Lainasin kirjan
Todennäköisesti olin ainoa kirja-alalla työskentelevä Pohjoismaiden kansalainen, joka ei tiennyt että Perintötekijät on autofiktiivinen romaani insestistä ja siitä mitä sen paljastuminen perheelle tekee. Teos aiheutti ilmestyessään valtavan kohun ja oli Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Vuotta myöhemmin kirjailijan sisar julkaisi oman esikoisromaaninsa vastalauseena Perintötekijöille.
Metelistä täysin tietämättömänä aloin lukea kirjaa. Se oli raivoisan rehellinen, kuten kustantaja S&S teksteissään lupasi, lumoava, hypnoottinen kuvaus perheen sisäisistä jännitteistä. Ainoa asia, jota minä insestivihjeiden ilmaantuessa päättömästi toivoin oli: voi kunpa jännitteiden ytimessä ei olisi mikään yksiselitteinen valtava tragedia. Voi kunpa kyse olisi jostakin hienosyisemmästä ja selittämättömämmästä, jostakin vaikeammin tavoitettavasta. Ole kiltti, älä ole insestitarina, minä ajattelin.
Kun juuri siitä luonnollisesti oli kyse, olin jonkin aikaa pettynyt. Autofiktiivisyyden sitten paljastuttua lopulta minullekin ymmärsin, ettei mikään muu ratkaisu ollut kirjailijalle mahdollinen. Lakkasin inttämästä millainen teoksen minun mielestäni pitäisi olla, ja hyväksyin sen sellaisena kuin se on.
Olen usein lukenut kirjallisuuskritiikkejä, joissa kirjaa käsitellään sen pohjalta millainen kriitikko haluaisi sen olevan, ei sen pohjalta millainen kirja tosiasiassa on. Tekstiä hallitsee ajatus siitä, että jos teos vain olisi ollut sellainen ja sellainen, niin se olisi ollut hieno, ja minä olisin ollut tyytyväinen. Mutta Hjortin kautta sain todisteen siitä, että tämä ajatus on harha.
Annettuani periksi Perintötekijöiden tosiolemukselle rakastin sitä, ja olin kiihdyksissäni saadessani ystävältä lainaan Hjortin seuraavan romaanin. Onko äiti kuollut on tavallaan jatko-osa Perintötekijöille, ja tavallaan ei. Siinä kertojan välit sisareen ja äitiin ovat katkenneet taannoisen perheriidan vuoksi. Tarina ei kuitenkaan ole sama kuin Perintötekijöissä: välien katkeamisen syy on utuisempi, monisyisempi, vaikeaselkoisempi. Samalla se tuntuu epämääräiseltä verrattuna alkuperäiseen, jotenkin puolivillaiselta ja epätyydyttävältä.
Olisi luullut, että olen nyt tyytyväinen kun olen saanut tahtoni läpi. Mutta näköjään se ei mene niin. Päinvastoin, sehän se tragedia vasta näyttääkin olevan.
