Vastavalmistunut. Muuta maalle töihin!
VAJAA kaksi vuotta sitten miun mielialat heittelivät kuin pahimmassakin pms-myrskyssä: viimein sain maisterinhatun päähäni! Kelpo arvosanat, hyvä gradu, kilo työmotivaatiota. Miinuspuolella: töistä ei tietoakaan, työkokemus pääosin ihan ”väärältä” alalta ja asuinpaikkana Tampere, jonka kirjastobisneksessä on tunnetusti työnantajan markkinat. (Kas kun ei Oulu.)
EPÄTOIVO iski. Työnhakustrategia oli nopeasti hiottu: Napapiirin alapuolelta yrittäisin kaikkia mahdollisia paikkoja, jotka suunnilleen vastaisivat koulutusta ja napostelisivat edes inan. Paitsi harkitsin mie hetken myös Inaria, koska kyllähän sitä viikonloppureissut siipan luokse tekee kätevästi lentäen. Helsingin kautta. Yhellä välilaskulla.
EI tullutkaan kuukausien hakurumbaa. Tuli pari hakemusta, yksi työhaastattelu ja se haaveiltu ensimmäinen työpaikka. Menin ällistyksestä sekaisin, mutta toipua oli pakko pikavauhtia – muuttoon oli nimittäin aikaa tasan viikko ja sitä ennen pitäisi hoitaa erinäisiä pikkuasioita, asunto ja semmoista.
HURISTELIN muuttokuormani satojen kilometrien päähän, uppo-outoon maakuntaan ja maaseutupitäjään, josta ennen työpaikkailmoituksen näkemistä en ollut koskaan kuullutkaan. Kunnan nimenkin muuten kirjoitin hakemukseen väärin. Muuttopäivänä oli rapsakka reilun 30 asteen pakkanen. Kauppareissulla vastaan ei tullut yhtä ainoaa ihmistä tahi eläintä. Netti ei toiminut. Radiosta kuului vain Nova…
ALOIN taittelemaan piikkejä reilun vuoden mittaisesta aamukammasta. Ensimmäisenä päästä lähti se ennakko-oletus, että pikkukirjastosta, jossa meno on väistämättä hitaanpuoleista, on hyvä aloittaa uransa. Ehtii rauhassa perehtyä asioihin ja silleen.
JÄLKIVIISAANA sanon, että kyllä ihminen voi olla pölijä. Heti kättelyssä opin nimittäin kaksi asiaa: pieni toimii notkeasti ja kirjastohan voi olla just mitä vain halutaan. Myös periferiassa pelataan konsolipelejä ja kokeillaan aikuisten satutuntia, ollaan netissä ipadilla, lainataan e-kirjoja ja perinteisen ilmoitustaulun tilalla voi olla sähköinen ruutu.
KUNNASSA, jossa koko sivistys- ja vapaa-aikatoimea pyöritetään opettajakunta lukuun ottamatta kourallisella tyyppejä, on kirjastolla väistämättä kasvot: meidän kolmen kirjastontädin. Oma esimies tsemppasi sanoen: tehkää mitä vain, kunhan mahtuu budjettiin.
ELÄMÄ on monesti tuuripeliä. Niin tässäkin tarinassa. Toisissa periferioissa kirjastobisnes on väistämättä heikommissa kantimissa ja kaikkialla ei välttämättä oteta niin avosylin vastaan kuin miut keskellä Pohjanmaata. Lisäksi jokaisella on tietysti omat rajoitteensa: miehet, naiset, lapset, asuntolainat, koirat, pihakeinut.
JOIDENKIN elämän lähteminen kuitenkin muuttaa. Mie taidan olla yksi niistä.
Kirjoittaja oli Toholammin vs. kirjastonjohtaja. Nykyään hän riekkuu Pieksämäen kaupunginkirjastossa informaatikkona.
