KASVOIN pohjoisessa pikkukylässä nelostien varrella. Ei ole liioittelua sanoa, että kirjasto piti minut hengissä: kirjat toimivat pakopaikkoina todellisuuden ankaruudesta ja yleisestä näköalattomuudesta. Muistan vanhojen niteiden tuoksun, hitaan ja nautinnollisen harhailun hyllyjen välissä ja loputtomat illat, joina vain luin ja luin.
ASUINPAIKKAA useamman kerran vaihdettuani sain huomata, että kotikirjastoni kaltaiset monipuoliset laajan kirjavalikoiman keitaat ovat todella harvinaisia. Nykyisen paikkakuntani kunnankirjaston uutuushylly näyttää vuodesta toiseen niin ala-arvoiselta ja vastenmieliseltä, että puistattaa. Se on keskittynyt haalimaan valikoimiinsa lähinnä dekkareita ja viihdekirjallisuutta, sekä jumppa-, laihdutus-, elämäntaito-, askartelu-, käsityö- ja kokkausoppaita.
UFOAIHEISIA kirjoja on kolme kertaa enemmän kuin filosofiaa.
”Miten ymmärrät miestä” ja ”Miten laitat maistuvan päivällisen” -opuksia löytyy hyllymetreittäin; matematiikkaa tai tähtitiedettä muutama naurettava nide.
LEHTISALISSA taas sijaitsee valikoima lähinnä naistenlehtiä, pitsinnypläysohjeita ja autolehtiä.
ARVOSTELUNI voi vaikuttaa diivailulta, mutta on sittenkin aitoa elitismiä. Ymmärrän kirjaston alkuperäiseksi tehtäväksi sivistyksen enkä viihdyttämistä, joten on helvetin paljon hedelmällisempää, että yksi ihminen lukee Platonin dialogit kuin että tuhat ihmistä lainaa ”Pylly pienemmäksi päivässä” -painonhallintaoppaan.
TYHMIMMÄNKIN päättäjän on ymmärrettävä, että kirjastoa ei pidä laittaa puolustamaan rahoitustaan lainamäärien perusteella. Kulttuurin hyötyä ja vaikutuksia ei voi oikein millään todentaa, ja silti ne ovat olemassa! Jokaisen aikakauden on löydettävä ihmiskunnan kirjallinen pääoma, ja jokaisen sukupolven on punnittava traditiomme antamia arvoja ja prinsiippejä uudestaan.
Suomen kirjastolaitos tuo maailmansivistyksen jokaisen ulottuville, kunhan sen toimintaa ei pilata keskittymällä pelkkiin joutavuuksiin.
KIRJASTON johtoajatus ei voi olla: tilataan vain sitä mitä luetaan, sillä kirjat ovat kokonaisia maailmoja. Köykäinen kunnankirjasto kertoo ennen muuta sen, että meidän maailmamme on käpertynyt tähän kylään, näiden läskien ympärille; se on pukeutunut itse kudottuun villapuseroon ja istuu askarrellun lampunvarjostimen alla, leipoo muffineja, ompelee nalleja, ennustaa korteista, jumppaa. Tämän näen kun katson hyllyjä – en matkusta ympäri universumia, ajatus ei lennä vapaana korkeuksiin, vaan lätsähtää rumasti keskelle pimeää kylää, jossa itse kyhätyt tuulikellot kolisevat.
