Taannoin eräässä haastattelussa minulta kysyttiin: minkä neuvon antaisit nuoremmalle itsellesi? Siihen vastasin: älä istu niin paljon.
Kirjallisuus on hyvin konkreettisesti ruumiin ja sielun kamppailua, on se sitten harrastus tai ammatti, minun tapauksessani kumpaakin. Ensin sieluni tahtoisi istua ja kirjoittaa seitsemän tuntia. Sitten se haluaisi istua ja lukea viisi tuntia. Mutta keho ei tahdo samaa, sillä sitä ei ole luotu istumaan. Vuosikymmenien ajan kykenin pakottamaan kehon taipumaan sieluni tahtoon. Enää en, sillä vanhemmiten keho on saanut liittolaisekseen erinomaisen apurin: kivun. Moni on suositellut minulle kirjoittamista seisten, mutta ei siitä ole apua. Kehoa kun ei ole luotu seisomaankaan, vaan liikkumaan. Eräs ratkaisu on nyt ilmestynyt epäilyttävältä taholta: äänikirjoista.
Ei ole salaisuus etten pidä äänikirjoista. En pidä niistä kirjailijana, sillä ne syövät elinkeinon ja mahdollisuuden harjoittaa ammattia, ainakin Suomen kokoisessa maassa ja nykyisillä sopimuksilla. En pidä niistä lukijana, sillä kaunokirjallisuutta ei kirjoiteta kuunneltavaksi vaan luettavaksi, ja luen ensisijaisesti kaunokirjallisuutta. Sen sijaan taustatyöksi tarvittava tietokirjallisuus sopii hyvinkin kuunneltavaksi, etenkin jos kyseessä on luentosarjan tai keskustelun tallenne. Jos tallenne on englanninkielinen, ja saatavilla Audible-palvelusta, myös korvauspuoli ovat kohdallaan. Audible maksaa kymmenen puntaa kuussa, ja jokainen kirja noin kahdeksan puntaa. Silloin on kuluttajan sielukin tyytyväinen.
Kirjoituspäivän päätteeksi kehoa voi näin liikuttaa mielin määrin, ja samalla kuunnella tutkijoiden ajatuksia. Voi käydä kävelyllä tai siivota tai rakentaa kirjahyllyt. Teinejä harmittaa, kun äidillä on aina kuulokkeet päässä eikä hän kuule kun häntä tarvitaan, mutta sielun ja ruumiin luulisi olevan vihdoin balanssissa.
Väärä luulo. Käykin helposti niin, että kuulokkeet ovat tosiaan päässä koko ajan, eikä tarvitse enää koskaan olla omien ajatustensa parissa. Kotitöiden loistopuoli kun on se, että niitä tehdessään ihminen on itsensä seurassa ja ajattelee omia ajatuksiaan, ovatpa ne sitten aluksi kuinka kyllästyttäviä tahansa. Mitä pidempään omien ajatustensa kanssa on, sitä kiinnostavammiksi ne muuttuvat. Usein tulee päivän päätteeksi oivaltaneeksi jotakin pientä mutta tärkeää omasta arkisesta olemassaolosta. Ai tältäkö minusta tuntuukin, saattaa ajatella. Näin voi käydä myös kauppareissuilla tai nikkaroidessa. Jos taas kuuntelen koko ajan jonkun toisen ajatuksia ja lauseita, käy yhtäkkiä niin etten tiedä yhtään mitä minulle kuuluu. Pian en tunne itseäni enää senkään vertaa kuin ennen. Käsillä on taas uusi variaatio sielun ja ruumiin ristivedosta.
