Yläkoulusta lähdetään pois eri ihmisenä.
Käytettäköön oppilaasta tässä kolumnissa nimeä Miikka. Oppilas on kuitenkin todellinen: keskimääräislevoton, epävarma ja helposti kaveriporukan hölmöyksiin yllytettävissä oleva kahdeksasluokkalainen hemmo. Hupparin huppu on pään peittona. Jalat on verhottu löysiin farkkuihin, joiden lahkeet nuolevat maata. Hänellä on usein koulussa tylsää. Pitää istua liikaa, kuunnella hiljaa ja tehdä kaikenlaista ikävää. Herätä aikaisin, muistaa kokeet ja liikuntatunnin varusteet, kirjoittaa esseitä. Kaikki hauska on kiellettyä, kuten kumiperunoiden heittely ruokalassa.
Kerran välituntivalvonnassa palauttelin kirjastoautomaatilla oppilailta takaisin saamiani lainakirjoja koulukirjastossamme. Se on pieni mutta pippurinen varastohuone täynnä kirjahyllyjä ja aiheittain hyllytettyjä teoksia. Nuortenromaanit 7. -luokkalaisille, genrekirjat 8. -luokkalaisille, suomalaisen kirjallisuuden klassikot ja nykyteokset 9. -luokkalaisille. Tietoteokset ovat omassa hyllyssään ja selkokirjallisuus toisessa.
Kirjastokopin ovi oli auki. Miikka kurkkasi, mitä teen. ”Anna mä palautan nuo”, hän sanoi puuhaani seuratessaan. Ilman muuta. Jatkuva kirjojen pyörittäminen kirjastolaitteen kautta voi olla puuduttavaa, eikä hommaan ole mitoitettu kunnolla työaikaa. Sopi siis vallan mainiosti, jos joku vähän auttaa.
Sovimme työnjaon. Miikka hoitaa palautukset ja minä kirjat takaisin hyllyihin. Siinä samalla tuli juteltua kuulumisia lomasuunnitelmista, harrastuksista ja kavereista. Kun ketään muita oppilaita ei ollut kuulolla, Miikka jutteli avoimesti. Ei ollut tarve uhota eikä haastaa. Käsillä oli tekemistä ja tilanne vähän epämuodollinen, oltiinhan välitunnilla. Kiitin Miikkaa vuolaasti urakan jälkeen ja lähdimme kumpikin omiin suuntiimme.
Tapauksen jälkeen olen aina hakenut Miikan apuun, kun palautettavien kirjojen laatikko pursuaa. Katson Miikan lukujärjestyksestä, missä poika luuraa, ja haen hänet avuksi. Tähän asti hän on aina tullut.
Suomalaiset peruskoulut ovat miikoja pullollaan. He haastavat, ovat ärsyttäviä eivätkä toimi niin kuin olettaisi. He venyttävät rajoja niin, että rajat menevät joskus rikki. He tulevat kouluun myöhässä, kiroilevat, jättävät hommia puolitiehen tai tekemättä. Kuitenkin koko ajan he kasvavat. Päivä päivältä he ymmärtävät enemmän, uskaltavat olla tarttumatta kaikkiin yllytyksiin ja huomaavat, mikä on oman toiminnan osuus tapahtumissa. En ole opettajaurallani tavannut yhtäkään nuorta, joka tulee yläkouluun samana ihmisenä kuin mitä sieltä päättötodistus käpälässä paria vuotta myöhemmin astelee ulos. Koskaan ei voi tietää, mikä keneenkin kolahtaa ja millaisen jäljen ihmiseen saattaa jättää, kun on saanut piippailla yläkoulun aikana satoja koulukirjaston teoksia palautetuksi ja ehkä jutellut samalla vaivihkaa kuulumisia tutun aikuisen kanssa.
Kirjoittaja on peruskoulun äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, S2-opettaja ja koulukirjastonhoitaja.
