Vanheneva kirjastosetä on surullinen näky. Huono ryhti, tyylitön pukeutuminen ja hailakat silmät korostavat hänen eksyneisyyttään, kun hän vaeltaa hyllyjen välissä kadonnutta kirjaa etsimässä. Tätäkö on elämäni?
Vanheneva kirjastosetä on surullinen näky. Huono ryhti, tyylitön pukeutuminen ja hailakat silmät korostavat hänen eksyneisyyttään, kun hän vaeltaa hyllyjen välissä kadonnutta kirjaa etsimässä. Tätäkö on elämäni?
Pitkään vanheneva kirjastosetä yrittää pysyä ajan tasalla. Nurkumatta hän opettelee uusia työtehtäviä, seuraa aikaansa. Hän digitalisoituu, tutkii oikeat liikeradat kahvakuulaharjoitteluun, opettelee käyttämään adaptereja ja porakonetta. Hän käy esiintymistaidon kurssilla, että selviäisi aina vain vaikeammaksi käyvistä luento- ja opastustehtävistä. Vapaa-ajat hän lukee itseään kiinnostamattomia kirjoja pystyäkseen vinkkaamaan niitä lukupiirin rouville.
Jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa. Väsymys ei tule hetkessä, vaan hivuttamalla, ja se viimeinen oljenkorsi saattaa olla aivan mitätön asia. Työtehtävä, joka normaalitilanteessa ei tuntuisi missään. Jotain mitä asiakas tai esimies sanoo. Entinen intohimo työhön katoaa, entisestä kutsumusammattilaisesta tulee ärtynyt leipäpappi.
Ei se välttämättä asiakkaille näy, hyvin leipäpappikin tarvittaessa vetää. Kirjastosedän lyyhistynyt olemus muuttuu lempeän isälliseksi, kun reipas lapsi uskaltautuu kysymään neuvoa. Tutun eläkeläisrouvan silmien pilke tuo hymyn huulille. Kuuliaisesti kirjastosetä yrittää keskustella suuria ajatuksia hautovan filosofin kanssa. Pilkkisaaliit ja polven kolotukset tulevat hänelle liiankin tutuiksi. Kollegat innostuksensa menettäneestä työtoveristaan kärsivät, eivät asiakkaat.
Oma selkäni katkesi muutama vuosi sitten työpaikan kahvihuoneessa käytyyn työvuorokeskusteluun. Se oli kaikessa pienuudessaan yksi kirjastourani kulminaatiopisteistä. Sen jälkeen otin ohjenuorakseni lapsiltani oppimani elämänasenteen: ihassama. En jaksa enää puolustella työtäni. Kyselijöille kerron lähinnä lukevani lehtiä ja juovani kahvia päivät pitkät. Ennen niin tärkeä asiakaspalvelu on muuttunut painajaiseksi, arvaan miellyttävienkin asiakkaiden jutut ja kyselyt etukäteen. Osaamiseni ei enää riitä sisällönkuvailuun, tapahtumien järjestämisestäkin tehtiin sekavilla ohjeistuksilla vastenmielistä. Ainoat henkireikäni ovat sisältöjen avaaminen, hakeutuva kirjastotyö ja kirjastotyön kauheudesta valittavien kolumnien kirjoittaminen.
Osa kyllästymisestäni menee huonojen aikojen piikkiin, väsymys kaikkeen näkyy kautta koko yhteiskunnan. Ehkä poden keski-iän kriisiä? Lapset ovat lentämässä pesästä, töissä nuoremmat menevät kaikessa ohi. Alan vaihtaminen on pois kuvioista, sillä en osaa muita kuin kirjastotöitä. Työpaikan vaihtaminen tuntuu perhesuhteiden takia mahdottomalta.
Väliaikaisratkaisuni on vuorotteluvapaa. Vedän henkeä, järjestelen kotiasiat kuntoon. Syön terveellisesti ja käyn joka päivä lenkillä. Puolen vuoden kuluttua palaan töihin uusin voimin, nuorentuneena ja laihtuneena. Tai sitten täysin lyötynä, kun huomaan elämän voivan olla muutakin kuin väärään paikkaan hyllytetyn kirjan etsintää.
Kirjoittaja on kirjastonhoitaja Imatralla
