Joidenkin kirjojen kanssa suhde on mutkaton. Lukija kuulee kirjasta, kiinnostuu ja hankkii sen itselleen. Hän alkaa lukea kirjaa, pitää siitä, kenties jopa rakastuu siihen, ja lukee sen loppuun. Kaikki sujui kuin tanssi! Sen sijaan toisten kirjojen kanssa suhde on alusta asti hankala ja merkillinen.
Joskus tarvitaan pienoinen ihme, jotta kirja ja lukija pystyvät keskustelemaan keskenään, saati antautumaan toisilleen. Minulle tällainen murheenkryyni on ollut Katja Petrovskajan esikoisromaani Ehkä Esther.
Kirjassa Petrovskaja kertoo kokemuksistaan koluttuaan Ukrainaa, Puolaa ja Saksaa sukunsa juurten jäljillä. Olen pitänyt teosta kädessäni ensi kertaa vuonna 2015, jolloin se ilmestyi suomeksi. Minun ja Ehkä Estherin suhde on ollut siitä hetkestä lähtien jännitteinen; on kuin olisin saanut kirjasta ensi kosketuksella sähköiskun. Vuosien varrella olen tarttunut siihen varovasti uudestaan. Olen avannut sen, lukenut lauseen sieltä, toisen täältä, ja aina laskenut sen takaisin hyllyyn. Sanat vain tanssivat silmissäni, enkä ymmärtänyt mitä ne merkitsivät.
Mikä tämä sähköinen jännite sitten on? Jo kannen nimet tuntuvat liian voimakkailta, sokaisevilta merkeiltä. Minulla on sama etunimi kuin kirjailijalla, tyttäreni nimi on Ester, ja kirjailijan sukunimen, Petrovskajan, kantasana merkitsee kalliota tai kiveä. Teoksen teemat osuvat suoraan kirjalliseen hermostooni: toinen maailmansota, Ukraina, Euroopan kaaokseen kadonneet naiset ja miehet. Vuonna 2015 tunsin, että jos luen Petrovskajan romaanin en koskaan kirjoita Tätä läpinäkyvää sydäntä, sillä hänen teoksensa tyhjentää kaiken sen, mikä mielessäni on kehkeytymässä, ja minkä kirjoittamista pidin elämäntehtävänäni.
Kohtalon hetki koitti viimein tänä kesänä. Olin jälleen kerran lainannut Ehkä Estherin kirjastosta, jättänyt lukematta ja palauttanut. Tehdessäni lähtöä pidemmäksi aikaa Berliiniin (Petrovskajan kotikaupunkiin) tunsin yhtäkkiä, että minun on saatava Ehkä Esther mukaani. Mikään muu kirja ei kelpaisi. Lähdin koluamaan lähikirjastot, turhaan. Olisin ostanut kirjan, mutta sitä ei ollut kirjakaupoissa. Palasin kotiin tyhjin toimin, ja näin kirjan lukupöydälläni kirjapinon alimmaisena. Olin unohtanut palauttaa sen muiden lainojen mukana. Tämän ihmeen kaupalla Ehkä Esther lähti mukanani Berliiniin, ja seitsemän vuoden kamppailun jälkeen luin sen. Rakastin sen joka lausetta; ne olivat täynnä merkityksiä, jotka uskon täysin ymmärtäväni vasta nyt.
Voi useinkin olla niin, että kirjat, joiden lukeminen sujuu kuin tanssi, ovat minulle tärkeitä ja rakkaita. Mutta kirja, jonka kanssa olen käynyt tällaisen taiston ennen kuin kumpikaan antautuu, on unohtumaton.
