Ihminen muuttuu toiseksi vaihtaessaan paikkaa.
Koko maailman lukevan yhteisön tavoin minäkin odotin Jhumpa Lahirin uutta teosta kuin kuuta nousevaa. Läpeensä palkittu amerikkalainen, sukujuuriltaan intialainen Lahiri muutti vuonna 2012 Roomaan, koska löysi uuden kotimaansa italian kielestä. Samaan aikaan hän ilmoitti, ettei enää kirjoita englanniksi, vaan julkaisee seuraavan teoksensa vasta kun osaa italiaa tarpeeksi hyvin.
Voi kustantajan epätoivoa, ja lukijoiden! Kuinka kauan kestää oppia kieltä tarpeeksi hyvin voidakseen kirjoittaa sillä korkeakirjallisuutta, kuten Lahiri? Ja millainen kirja sieltä silloin olisi tulossa? Tunnistaisiko Lahiria edes enää?
Minä ymmärsin kyllä Lahiria. Olen itsekin lähtenyt aikoinani Roomaan muuttuakseni italialaiseksi siinä määrin kuin se kielen ja sijainnin perusteella on mahdollista. Ihminen muuttuu toiseksi vaihtaessaan paikkaa; eri paikoissa ajattelemme eri ajatuksia ja eri tavalla. Sen todetakseen ei tarvitse matkustaa kuin Helsingistä Hankoon. Vielä enemmän ihminen muuttuu puhumansa kielen mukana. Joskus tyttäreni pyytävät minua puhumaan italiaa, ja hetkessä he sanovat: kauheeta, sä oot ihan eri ihminen kun sä puhut tota. Sun kädet ja ääni on ihan vieraat, lopeta heti.
Lahirikin on kertonut olevansa italiaksi ”a tougher, freer writer” eli kovempi ja vapaampi kirjoittaja. Pitkä odotus päättyi jonkin aikaa sitten, ja suomalaisetkin lukijat ovat jo saaneet lukea Missä milloinkin, Lahirin ensimmäisen italiaksi kirjoitetun proosateoksen. Hän on asettunut italiaan taloksi, ehkä jopa kodiksi.
Minulle niin ei käynyt, niin paljon kuin italian kieltä rakastankin. Palasin kotiin ja suomalaiseen identiteettiini. En ole tehnyt italialla juurikaan edes töitä, vaikka se oli yliopistossa pääaineeni; kirjoittaminen vei minut mukanaan, ja minä kirjoitan vain suomeksi. Mutta yhden merkittävän asian olen italialla tehnyt. Antonio Tabucchi vieraili Suomessa 90-luvun lopulla, ja minä toimin tulkkina hänen luennollaan. Kävi niin, että kesken luennon Tabucchi kadotti tavoittelemansa italiankielisen sanan. Hän oli nimittäin Lahirin ohella niitä harvoja kirjailijoita, jotka eivät kirjoita äidin- vaan sielunsa kielellä, ja Tabucchin sielu kirjoitti portugalia. Mikä on italiaksi se henkilö, joka tulee paikalle hoitamaan sairasta, Tabucchi kuiskasi minulle kesken luennon. Paramedico, ensihoitaja, minä suhisin. Ei kun se toinen, Tabucchi sanoi. Infermiera, minä kuiskasin, sairaanhoitaja. Ja Tabucchi toisti helpottuneena: infermiera.
Sen sanan minä muistan aina. Kuin kukkanen olisi ojennettu kädestä käteen, kiihkeästi rakastettujen ja hylättyjen kielten sekasotkun ja epämääräisten omistussuhteiden läpi.
