Kirjaston voi politisoida muutenkin kuin polttamalla.
Siihen nähden, että käsitämme kirjastot nykyisin poliittisesti sitoutumattomiksi instituutioiksi, niillä on kovin värikäs historia. Vaarallisina ja poliittisesti tärkeinä pidettyjen kirjastojen tuhoamisesta on todisteita jo ennen ajanlaskumme alkua. Tuhoamalla kirjasto saadaan näppärästi pyyhkäistyä kokonainen kappale valloittajille epämukavaksi käynyttä informaatiota pois, ja uudet vallitsijat voivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Yhtä kiihkeästi kuin kulloisetkin maailman mahtavat ovat keränneet ja kartuttaneet kirjastojaan valtansa osoitukseksi, ovat heidän syrjäyttäjänsä ne hävittäneet.
Niin muinaisessa Kiinassa, Intiassa kuin Persiassakin roihusivat tahalliset kirjastopalot. Ristiretkien ajan Euroopassa ja Lähi-Idässä toistensa kirjastoja tuikkasivat tuleen vuorotellen kristityt ja muslimit. Natsit eivät tyytyneet vain satunnaisiin kirjarovioihin vaan polttivat kokonaisia kirjastoja. Punakhmerit tuhosivat 1970- luvulla Kambodzhan kansalliskirjaston kokoelman lähes täysin. 2000-luvullakin kirjastoja on poltettu tieten tahtoen esimerkiksi Irakissa.
Myös kirjaston kokoelmien sensurointia on käytetty poliittisena aseena, jonka käyttö ei suinkaan ole historiaa. Heinäkuussa 2020 Hongkongiin astui voimaan Kiinan ajama turvallisuuslaki, joka on vaikuttanut myös kirjastoihin. Sen nojalla Hongkongin julkisista kirjastoista on poistettu demokratiajohtajien kirjoittamat teokset. Talousmahti Kiina on muutenkin toteuttanut yhä häikäilemättömämmin ihmisoikeuksista ja sananvapaudesta piittaamatonta politiikkaansa. Toisinajattelijoita vangitaan ja katoaa. Satoja tuhansia uiguureja on suljettu keskitysleireille kidutettavaksi ja raiskattavaksi, eikä muu maailma oikein voi muuta kuin voimattomana katsoa sivusta.
Tai toivottaa vieraat sydämellisesti tervetulleeksi. Olen työkseni esitellyt Suomen ja Helsingin upeaa kirjastolaitosta, ja erityisesti Oodia lukemattomille korkea-arvoisillekin vierasryhmille. Osa ryhmistä on ollut kirjastoista aidosti kiinnostuneita kulttuuri- ja opetusalan edustajia. Osa on ollut poliitikkoja tai muita korkeita viranhaltijoita esimerkiksi Kiinasta ja Venäjältä. Näitä vierailuja on värittänyt enemmänkin poliittiset ja taloudelliset tarkoitusperät kuin rakkaus kirjastoihin. Suomalainen kirjasto on diktatuurivieraan must see –kohde, josta saa kivoja uutispätkiä kotimaahan. Katsokaa, kuinka tämänkin kummallisen pikkudemokratian kaikkein tasa-arvoisin ilmentymä, kirjasto, ottaa valtuuskuntamme rakkaudella ja kiitollisuudella vastaan. Samalla lahjoitamme heille propagandakirjakokoelman ja solmimme ikuisen, omilla ehdoillamme toimivan ystävyyssopimuksen. Ja painavan kehotuksen järjestää kunniakasta maatamme esittelevän laajan näyttelyn mahdollisimman pian.
Valitsin aikoinani kirjastouran pitkälti siksi, etten siinä aktiivisesti toimi minkään vahingollisena pitämäni eteen. Vaikka kuinka yritin erottaa poliitikkovieraat heidän edustamastaan järjestelmästä, en saanut omatuntoani rauhoittumaan. Kuinka voin hymyillä upeassa kirjastotilassa, kun mielessä välähtää perhe, jonka leirille viedyn isän tilalle äidin vuoteeseen on tuotu puoluevirkamies? Kuinka voin sietää korkea-arvoisen vieraan isällistä kättä vyötärölläni kirjastoesittelyn ajan, kun tiedän, että hänen kotikaupungissaan ajamansa politiikka sysää seksuaalivähemmistöt ja toisinajattelijat yhä ahtaammalle? Kuinka voin vierailun lopuksi asettua kauniissa rakennuksessa yhteiskuvaan, jonka perimmäinen tarkoitus on julistaa: tämäkin kohde taipuu meidän edessämme?
Kirjaston voi politisoida muutenkin kuin polttamalla. Vähin, mitä voimme tehdä, on nähdä se.
Kirjoittaja on kirjastonjohtaja Helsingin Töölön kirjastossa.
