Näin vähän aikaa sitten dokumenttisarjan Agatha Christiestä ja oivalsin, että vaikka luin kaikki hänen dekkarinsa jo yläasteella, hänen elämästään en ole tiennyt juuri mitään.
Christie oli jo edesmennyt, kun löysin hänen tuotantonsa kirjastosta, enkä varmaan voinut kuvitella että kenenkään ikivanhan ihmisen elämässä olisi koskaan tapahtunut mitään kiinnostavaa.
Ylipäänsä tiedän kirjailijoiden elämästä hyvin vähän. Poikkeus on Italo Calvino, josta olen tehnyt pro gradu -työni, ja siinä varoin visusti paljastamasta mitä tiedän. Biografista kirjallisuudentutkimusta halveksittiin opintojeni aikaan syvästi, ja jopa ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat pyörittelivät selän takana silmiään tuntiopettajalle, jonka huhuttiin vierailleen D. H. Lawrencen kotimuseossa Cornwallissa.
Kenties olen kantanut tätä perimää mukanani, vaikka hyvin tiedän, että omiin teoksiini ilmestyy hammasmetaforia, jos minulla on vaivaa viisaudenhampaista. Monien kirjallisuuden suurnimien elämään olen tutustunut vasta hiljattain puolalaissyntyisen psykologin Alice Millerin kautta. Miller on käsitellyt kirjoissaan muun muassa Frantz Kafkaa, Hermann Hesseä ja James Joycea. Miller on sitä mieltä, että on absurdia olla tutustumatta kirjailijan elämään, jos haluaa ymmärtää hänen tuotantoaan.
Olen usein pohtinut Christien tuotannon epätasaisuutta. Osin se selittyy hänen valtavalla tuotteliaisuudellaan, mutta ei pelkästään. Olen ihmetellyt sitä, että Viisi pientä possua, Kohtalokas viikonloppu sekä Teetä kolmelle ovat kaunokirjallisesti ja psykologisesti niin ylivoimaisia muihin teoksiin nähden.
Dokumentista kävi ilmi, että Agatha oli jo kuuluisa kirjailija, kun hänen ensimmäinen puolisonsa Archibald ilmoitti haluavansa avioeron mennäkseen naimisiin Agathan ystävän Nancyn kanssa. Agathan sydän särkyi, ja hän katosi skandaalinkäryisissä olosuhteissa tietymättömiin pariksi viikoksi.
Tätä ennen en ollut tullut ajatelleeksi, että Christien parhaiden romaanien ytimessä on kolmiodraama ja hylätty nainen. Nyt tuntuu ilmeiseltä, että petoksen traumaattinen kokemus on kirkastunut hänen bravuurikseen. En tiedä olenko vieläkään Millerin kanssa samaa mieltä kirjailijan elämän keskeisyydestä teoksen tulkitsemisessa, mutta saattaa se näköjään joskus olla arvoituksen ratkaisun avain.
