KIRJASTOJEN Eurooppa jakaantuu hyvin karkeasti jaotellen katoliseen, luterilaiseen ja entisestä Itä-Euroopasta muodostuvaan vyöhykkeeseen. Traditiot määrittävät, millaisia kirjastoja näillä alueilla on.
KIRJASTOJEN Eurooppa jakaantuu hyvin karkeasti jaotellen katoliseen,
luterilaiseen ja entisestä Itä-Euroopasta muodostuvaan vyöhykkeeseen. Traditiot määrittävät, millaisia kirjastoja näillä alueilla on.
KATOLINEN kirjasto on ensisijaisesti kirjojen kokoelma, jolla on samanlaisia piirteitä kuin meidän arkistoillamme. Useimmat katolisen maailman kirjastot ovat toki rakentuneet samaan tapaan kuin omamme, ja niistä saa myös uutta kirjallisuutta, kotilainaankin. Mutta italialaisen kirjastotyöntekijän koulutus ei juuri tue modernin kirjaston ylläpitotyötä koulutuksen pääpainon ollessa käsikirjoituksien luokittelussa, vanhojen käsialojen opettelussa ja arkistoinnissa.
LUTERILAINEN kirjasto taas on leimallisesti kansankirjasto. Sellainen, kuin oma lähikirjastosi, johon voi piipahtaa lukemaan lehtiä, tekemään läppärillä hommia ja josta voi ottaa mukaansa dekkarin tai venäläisen klassikon, riippuen nukahtamisvaikeuksien laadusta.
LUTERILAISUUS on tärkeä taustatekijä, koska juuri uskonpuhdistajat pitivät tärkeänä sitä, että jokainen lukee raamattuaan itse, kirkon ohi. Maallistuneessa maailmassa raamatun tilalle ilmaantui modernimpia tietolähteitä, sanomalehtiä, tietokirjallisuutta ja romaaneja mutta idea pysyi samana: valpas kansalainen hankkikoon tietonsa lukemalla. Luterilaisessa Euroopassa kirjastoja käytetäänkin enemmän kuin missään muualla maailmassa. Suomessa kaikkein eniten.
ENTISESSÄ Itä-Euroopassa kirjastoja on valtavat määrät, mutta ne kärsivät resurssipulasta ja niitä käytetään huomattavasti vähemmän kuin meikäläisiä. Puolentoista miljoonan asukkaan Latviassa on 700 yleistä kirjastoa, melkein yhtä monta kuin meillä. Bulgariasta niitä löytyy jo nelisentuhatta.
Määrän selittää se, että sosialismin kaudella kirjastot valjastettiin osaksi propagandakoneistoa.
EUROOPPALAISEN kirjastopolitiikan haasteena on löytää yhteinen linja, joka sopisi kaikkiin traditioihin. Usein sellainen löytyykin: Euroopassa ollaan laajasti samaa mieltä siitä, että kirjastoja on syytä puolustaa julkisena palveluna, ja niitä pitää rahoittaa julkisesti. Vaikeammaksi linjan löytyminen käy, kun aletaan puhua sähkökirjoista.
LUTERILAISESSA Euroopassa on kehitteillä malleja, joissa kirjastot ostavat sähkökirjan palveluna, josta maksetaan vuosittainen lisenssimaksu. Suomessa tämä tuntuu järkevältä jo siksi, että kokoelma uusiutuu niin nopeasti. Mutta jos tullaan perinteestä, jossa kirjaston ensisijainen tehtävä on säilöä ja ylläpitää käsikirjoituksista ja kirjoista koostuvaa kokoelmaa, moinen ajatus tuntuu kauhistukselta. Ja olisikin toden totta aika erikoista, jos Firenzen kaupunginkirjasto joutuisi ostamaan digitalisoidun renessanssikokoelmansa vuosittain uudestaan.
YHDISTELE nyt siinä. Mutta yrittää pitää. Yhteistä kirjastopolitiikkaa tarvitaan, koska kirjastojamme koskevia päätöksiä tehdään myös Brysselissä.
Tästä tuli minulle lisäksi henkilökohtainen haaste, koska tulin valituksi Euroopan kirjastoseurojen yhteistyöjärjestön, Eblidan, puheenjohtajaksi. Pitäkää peukkuja.
