Heikki Poroila tunnetaan kirjastoalan aktiivisena keskustelijana. Juuri nyt hän on tyytymätön kirjastomaailmaan. Tai oikeastaan hän on surullinen. Miksi?
Heikki Poroila tunnetaan kirjastoalan aktiivisena keskustelijana. Juuri nyt hän on tyytymätön kirjastomaailmaan. Tai oikeastaan hän on surullinen. Miksi?
”1990-luvun lama vei kirjastoaatteen ja hyvän johtajuuden”, hän vastaa. ”Kirjastoissa henki muuttui. Siihen asti kirjasto oli saanut olla kirjasto. Lainausluvut nousivat, kirjastoille tuli joitakin uusia tehtäviä, mutta kirjastoa johdettiin kulttuurilaitoksena. Kukaan ei asettanut kirjastoa kyseenalaiseksi, eivät myöskään kirjastoalan omat ihmiset. 1990-luvun lama traumatisoi osan ammattikunnasta, mutta ennen kaikkea se muutti kirjastojen johtamista radikaalilla tavalla.”
Nykyisin kirjastonjohtajat eivät enää ole sivistysjohtajia vaan byrokraatteja, joiden tärkein tehtävä on pysyä annetuissa budjettiraameissa ja mieluiten alittaa ne, väittää Poroila.
”Sehän on tylsää, ja siksi varmaan se kirjastoaate, joka elähdytti suurinta osaa minun sukupolveani, korvautui itselleni käsittämättömällä pintajulkisuuden tavoittelulla. Ajatellaan, ettei sillä ole mitään väliä, mitä palveluita kirjastossa on, tärkeintä on se, mitä niistä kirjoitetaan.”
”Kirjastoaatteellisuudesta luopumisen myötä menetettiin hyvä johtaminen, joka perustui omaan koulutukseen, alaisten osaamisen hyödyntämiseen ja hyvään asiakastuntemukseen.”
Ammattikunta itse tuhoaa yleisen kirjaston
Kirjaston tehtävät ovat olleet vilkkaan verkkokeskustelun kohteena kirjastoalan ammattilaisten keskustelufoorumilla. Vastakkain tuntuvat olevan kokoelmiin, dokumentointiin ja tiedonhakuun keskittyvä kirjastokäsitys ja uusi tapahtumakirjasto.
Heikki Poroila ei vastusta uusia palveluita, mutta hänelle kirjasto on sisältöihin perustuva palvelu, eikä hän kaihda sanoa mielipidettään, jos kehitys on menossa hänen mielestään väärään suuntaan.
”Ei näissä uusissa 2000-luvulla tulleissa palveluissa ole sinänsä mitään pahaa, mutta ne ovat hämärtäneet kirjastojen perustehtävän. En tiedä sitten kuinka paljon siinä on harkittua paradigman muuttamista, mutta lopputulos on ollut, että pääosa kirjastojen päättäjistä ei näytä arvostavan kokoelmaa, sisältötyötä ja tietopalvelua, vaan mitä tahansa muuta, jota ei voida tuomita vanhan perinteisen kirjaston ikävään imagoon liittyväksi.”
Poroilan mielestä nyt ollaan hukkaamassa koko yleisen kirjaston idea.
”Minulla on se käsitys, että aika monet kirjastonjohtajat uskovat, että näin kirjasto pelastuu. Minä taas uskon, että näin kirjastot tuhotaan kirjastoina. Ehkä isoimmissa taajamissa säilyy joitain puuhamaita, ehkä niissä on jotain sisältöjäkin, mutta kyllä yleisten kirjaston peruskonsepti on uhanalainen. Ei siksi, että ulkomaailma sen meiltä tuhoaisi, vaan koska ammattikunta on sisäisesti luopunut siitä perinteisestä ajattelusta, että kirjat ja muut sisällöt ovat kirjasto.”
Poroila ennustaa, että kymmenen vuoden kuluttua meillä on jäljellä 15–20 monipuolista kirjastoa, ja ehkä lisäksi joitain sivupisteitä.
Verkkomaailmaan siirtyminen huonosti suunniteltu
Heikki Poroilan mielestä lainauslukujen lievä lasku viime vuosina ei anna aihetta kirjaston roolin muuttamiseen. Lainaus- ja muut käyttöluvut eivät saa olla toiminnan tarkoitus. Kirjaston tehtävä on tarjota ihmisille sisältöjä ja merkityksiä sekä auttaa tiedonhaussa.
Ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä on tehty väärä johtopäätös. Ihmiset haluavat kirjastolta ensisijassa sitä mitä ennenkin, asiakkaiden suuren enemmistön mielissä ei arvomuutoksia ole tapahtunut. Internet ei ole korvannut tietopalvelua, vaikka sellaistakin Poroilan mielestä kuulee ammattikunnan sisältä. Olennaista ei ole digitalisoituminen, vaan verkkojakelu.
”Maailma on ollut digitaalinen 1980-luvulta lähtien. Se mikä on uutta, on verkkojakelu.”
”Kirjastoissa ei ole täysin ymmärretty, mitä mahdollisuuksia verkkojakelu tarjoaa. Kun kentältä ehdotetaan, että digitalisoitaisiin vanhoja aineistoja, saa liian usein vastauksen, ettei se ole tarpeellista tai ainakaan kiireellistä. Tehdään mieluummin jotain kivaa, vaikka skeittiramppi. Näin on jätetty melkein kokonaan käyttämättä ne mahdollisuudet, jotka tekijänoikeuslakikin antaa vanhemman aineiston digitoimiseen”, Poroila manailee.
Heikki Poroilan mielestä kirjastojen suurin voima on tekijänoikeuslain takia edelleen fyysisissä tallenteissa. Tapa, jolla kirjastot siirtyvät ominaisluonteensa säilyttäen verkkomaailmaan, on vanhojen aineistojen kokoelmien digitoimisen lisäksi kirjastojen luetteloiden saaminen verkkoon niin, että myös googlaamalla tulee osumia kirjastotietokantaan. ”Että edes dokumentointityömme, joka on pääosin paljon korkeatasoisempaa kuin verkossa yleensä, näkyisi.”
Näin ei nyt tapahdu, koska kirjastojärjestelmät ovat hakuroboteilta suljettuja, eivätkä kirjastojen johtajat ole riittävän huolissaan tilanteesta. Kirjastotietokantojen avaamisen sijasta ponnistelut kohdistetaan toivottomiin neuvotteluihin kustantajien kanssa, Poroila kritisoi.
Radikaali, konservatiivi, toisinajattelija?
Mutta ehkä kysymyksessä onkin paradigman muutos? Tanskan elämystilaan ja osallistamiseen perustuvaa kirjastokonseptia on esitelty jo maailmalla ja Suomessakin. Poroilan reaktio Tanskan konseptiin on hyvin skeptinen. Mutta hän taitaa ollakin toisinajattelija?
”Olen kirjaston roolin suhteen konservatiivinen, pidän kiinni kirjaston perinteisestä tehtävästä. En siksi, että se olisi ainoa tärkeä tehtävä, vaan siksi että se on kirjaston tärkein tehtävä. Kukaan ei ole osoittanut kirjastolle toista tehtävää, joka olisi sitä tärkeämpi.”
Luettelointi on keskeistä kirjastotyötä, ja kun kunnolla luetteloiminen lopetetaan, kirjaston yhteiskunnallinen ja sivistyksellinen merkitys romahtaa, Poroila synkistelee. Hänestä luettelointi on kirjaston ainoa pysyvää yhteiskunnallista lisäarvoa tuottava toimintamuoto. Sitä ei kuitenkaan tarvitse eikä pidä tehdä joka toimipisteessä. Poroila onkin ajanut ns. valtionkirjasto-mallia, jossa esimerkiksi luettelointi olisi keskitettyä ja ammattitaitoista.
Mutta oikeastaan Poroila pitääkin juuri uusia kirjastokonsepteja vanhoillisina. Monen nykyisen kehitystrendin taustalla kun eivät suinkaan ole aidot kirjastoinnovaatiot vaan talouden paineet.
Kadonnut keskustelukulttuuri?
Itsetarkoituksellisen itsepalvelun ja muun negatiivisen kirjastokehityksen esittäminen positiivisena innovaationa on Poroilan mielestä tyypillistä orwellilaista puhetta, joka kertoo omalta osaltaan aatteellisuuden katoamisesta ja olemattomasta keskustelukulttuurista. ”Kukaan ei väitä missään asiassa vastaan. Kukaan ei ole eri mieltä. On syntynyt tilanne, ettei kirjastoalalla käydä julkista keskustelua.”
Ihmiset myös pelkäävät sanoa mielipidettään, väittää Poroila. ”Minulle on moni kollega sanonut, ettei halua ottaa riskiä, jonka epäsopivan mielipiteen sanominen voi aiheuttaa. Nyt kun olisi valtavasti välineitä monisuuntaiseen viestintään, vallitsee lähes täydellinen hiljaisuus. Erityisesti kirjastoalan päätöksentekijät vaikenevat.”
Heikki Poroila kaipaa 1970-luvun keskusteluilmapiiriä, joka oli hänen mielestään huomattavasti vapaampi kuin nykyinen. ”Silloin mikään keskustelunaihe ei ollut tabu ja johtajat käyttivät aatteellisia puheenvuoroja. Nyt ei mitään muuta olekaan kuin tabuja.”
Montaa tabua Poroila on kuitenkin ehtinyt uransa aikana ravistella aloittaessaan viimeisen työvuotensa ennen eläkkeelle siirtymistä. Poroilan näkemykseen, että hyvää pitää jakaa kaikille, ei vain itselle, sopii kirjastoammatti hyvin.
”Olen synnynnäinen kirjastonhoitaja. Olen 150 prosenttisesti kutsumusammatissani”, sanoo tämä väsymättömänä kirjastojen ja vapaan tiedonvälityksen puolestapuhujana, kuvia kumartelemattomana keskustelijanakin palkittu kirjastoaatteen mies.
KUKA: Heikki Poroila
* FM, musiikkikirjastonhoitaja, tietokirjoittaja, toimittaja
* Kirjastoamanuenssi Sotkamon kunnankirjastossa 1979-1985, Vantaan kaupunginkirjastossa 1985-2014, mm. osastonjohtajana, Tikkurilan aluekirjaston oto-johtajana, nyt HelMet- musiikkivaraston informaatikkona
* Suomen musiikkikirjastoyhdistyksessä pj, siht. ja julkaisuvastaavana 1985–2009
* Kirjastolehden toimituskunnan jäsen 1980-luvulla, Suomen kirjastoseuran edustaja kirjastoalan tekijänoikeusryhmässä
* Kansallisen Luumu-ryhmän sihteeri 1994–2012
* Intervalli-lehden päätoimittaja/toimitussihteeri 1988–2011
* Kirjastot.fin musiikkikirjastopalstan toimittaja 2005-2013
* Musiikkibasaarin toimittaja 2013-
Palkintoja:
BTJ Kirjastopalvelun Nuutti-palkinto 2005, Kirjastolehden Jyvä-palkinto 1986, 1997
Poimintoja julkaisuluettelosta:
Asiakasta ajatellen: Ajatuksia hyvästä musiikin dokumentoinnista. Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2011.
Hiljaisuudesta nousi musiikki. Toim. Heikki Poroila. Suomen musiikkikirjastoyhdistys 2008.
Luurangot portinvartijan kaapissa. BTJ Kustannus 2007.
Tekijänoikeus ja kirjastot tietoverkkojen maailmassa. BTJ Kustannus 2006.
Erkki Melartinin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 2000)
Zappa äänitteillä: Esittelevä diskografia 1961-1995 (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1995 – Heikki Karjalaisen kanssa)
Oskar Merikannon sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1994)
Musiikin luettelointi ja sisällönkuvailu (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1993 – Kyösti Mäkelän kanssa)
Mozartin sävellykset (Suomen musiikkikirjastoyhdistys, 1991)
