Jenni Haukion on nähnyt tv:ssä ja lehtien sivuilla varmasti jokainen suomalainen. Mutta kuinka moni tietää Haukion olevan palkittu runoilija, joka pitää Turkua kirjallisena kotikaupunkinaan.
Jenni Haukion on nähnyt tv:ssä ja lehtien sivuilla varmasti jokainen suomalainen. Mutta kuinka moni tietää hillityn oloisen Haukion olevan palkittu runoilija, joka pitää Turkua kirjallisena kotikaupunkinaan?
Jenni Haukio antaa harvoin haastatteluja, varsinkin jos ne eivät liity hänen työhönsä Turun kansainvälisten Kirjamessujen ohjelmapäällikkönä. Julkisuuden viestinnän ammattilainen hoitaa selkeät rajat vetäen. Kirjallisuus ja erityisesti runot ovat kuitenkin hänelle tärkeitä, niinpä Haukio suostui Kirjastolehden haastatteluun. Lehden rakkausteema innoitti keskustelemaan runoista ja tietenkin rakkaudesta runoissa.
Rasmus Nallesta runoihin
Miten Jenni Haukiosta, porilaisesta rautakauppiaan ja sairaanhoitajan tyttärestä, tuli runoilija ja intohimoinen kirjallisuusihminen? Kaikki alkoi Porin kaupunginkirjastosta, kun hän 6-vuotiaana oppi lukemaan Rasmus Nalle -kirjaa ja sen jälkeen hän on lukenut, lukenut ja lukenut. Lukiolaisena hänen käsiinsä osui Pablo Nerudan Andien mainingit. Siitä alkoi elämä runojen kanssa, niitä lukien, kirjoittaen ja esittäen.
Opiskeluaikanaan Turussa, jota Haukio edelleen kutsuu kirjalliseksi kotikaupungikseen, hän perusti opiskelukavereidensa kanssa Grupo Kapustarinta – runoryhmän. Saatuaan mm. Turun ja Porin läänin taidetoimikunnan Reviiri-nimisessä vuosijulkaisussa julkaistuista runoistaan rohkaisevaa palautetta, hän osallistui Runo-Kaarina-kilpailuun, jonka palkintona oli oman kokoelman julkaisu. Tuolloin 22-vuotiaan Haukion esikoiskokoelma Paitasi on pujahtanut ylleni näki päivänvalon Jarkko Laineen toimittamana 1999.
Nyttemmin ympyrä on sulkeutunut, Jenni Haukio oli mukana valitsemassa Runo-Kaarina-palkinnon voittajaa alkuvuodesta 2012. Esikoiskokoelman jälkeen kokoelmia on ilmestynyt kaksi lisää, Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata sekä Sinä kuulet sen soiton. Vuoden 2012 syyskuussa kaksi ensimmäistä loppuunmyytyä kokoelmaa julkaistiin uudelleen ja uusimmasta kokoelmasta julkaistiin uusintapainos.
Rakkaus on ylläpitävä ja tuhoava
Luonto, linnut, saaristo ja meri esiintyvät Haukion runoissa usein, mutta mukana on myös ihmisiä erilaisissa ympäristöissä. Haukio onkin todennut, että hän romantisoi luontoa ja kirjoittaa siitä paljon, mutta runoissa näkyy myös elämä kaupunkien keskustoissa. Runoista nousee monesti esille rakkaus runojen innoittajiin. ”Rakkaus on eräänlainen kaikkivoipa kameleonttitunne, jonka skaala pitää sisällään lukemattomia muita tunteita.”, aloittaa Jenni Haukio pohdiskelun rakkaudesta inspiraationlähteenä. Hänen runoissaan kameleonttitunne vaihtaa väriä taajaan. On dementoituneen miehensä luokse matkaavan vanhuksen kaiken kestävää rakkautta, lehdenjakajan käteen aamuyöllä takertuvan naisen epätoivoa, sillankupeessa kotia etsivän kaipuuta ja ahvenverkkoja illalla kokevan pariskunnan helppoa yhdessäoloa. Juuri rakkauden moniperspektiivisyys onkin Haukion mielestä se, joka tekee tekee rakkaudesta inspiroivaa. ”Se on samanaikaisesti sekä elämää ylläpitävä että sitä tuhoava voima.”
Kiireet hankaloittavat
Joissain Haukion runoissa kertoja mainitaan nuoreksi naiseksi, joissain taas maksaläikät ja harmaat hiukset paljastavat iän korkeammaksi. ”Runominä on iätön ja ajaton eikä runoa voi päivittää.”, hän sanoo.
”Jotkut runot puhuttelevat samoja lukijoita läpi elämän, toiset puolestaan ovat omiaan käymään vuoropuhelua juuri tietyssä iässä tai elämäntilanteessa olevan lukijan kanssa.”
Vuoropuhelu runon ja lukijan välillä onkin hänelle erityisen tärkeää niin runoilijana kuin lukijanakin.
”Jos lukija löytää runoistani itsensä tai jopa käyttää niitä omien tunteidensa ilmaisemisessa, koen runoilijana onnistuneeni, koska olen jakanut jotain lukijan kanssa.”
Lukijana Haukio arvostaa erityisesti runoja, jotka tarjoavat lukijalleen mahdollisuuden ja tilaa ajatukselliselle ja emotionaaliselle dialogille. ”Kysymyksessä on vaikeasti selitettävä vetovoima; jokin runossa kutsuu yhä uudelleen sen äärelle, hakemaan vastakaikua tai vastaväitettä jollekin itse koetulle.”
Runous onkin hänen mielestään varsin otollista maaperää tunneilmaisulle ja hän on kertonut olevansa itse hyvin tunnelähtöinen runoilija, jolle runo syntyy tunnetilasta yksinäisyydessä, kaikessa rauhassa, ilman häiriötekijöitä tai kelloon katsomista. Kiireisen työn keskellä se on myös hankaloittanut runojen kirjoittamista; aina ei ole mahdollisuutta päästä kirjoittamaan juuri silloin, kun runo olisi syntymässä. Siksi seuraavaa runokokoelmaa joudutaankin vielä kenties odottelemaan.
Kirjasto on kirjallisuuden kirkko
Tulevaisuudessa Jenni Haukion runon tapahtumapaikkana voisi olla myös kirjasto. Siitä päästäänkin puhumaan kirjastoista, jotka ovat olleet Haukiolle tärkeä ja rakas paikka lapsuudesta asti. Porin kaupunginkirjastosta Runotyttö–
kirjoja lainatessaan hän tuskin olisi uskonut omien runojensa löytyvän jonain päivän sen hyllyistä. Pienen kirjastokyselyn mukaan Jenni Haukion runokirjat ovat myös viime aikoina löytäneet lukijoiden lainakoreihin aiempaa useammin.
”Kirjasto merkitsee kirjallisuudelle samaa kuin kirkko uskonnolle.”, hän kiteyttää.
”Kirjasto on aina yhtä demokraattisena olemassa, se on jokaiselle jokapäiväinen mahdollisuus löytää kirjallisuuden äärelle”. Haukio iloitsee myös siitä, miten kirjasto on ”miellyttävän matalan kynnyksen kohtaamispaikka”, jonne kaikki tervetulleita, oli sitten kirjaston vakiokäyttäjä tai kymmenen vuoden välein kirjastossa käyvä. Hän perustelee kirjastojen
tärkeyttä myös sillä, että kirjastoja tarvitaan tarjoamaan maksuttomia lukukokemuksia tasapuolisesti kaikille. Eikä Haukio usko tämän perusasetelman kovin nopeasti murtuvan, vaikka kirjastot tulevaisuudessa saattavatkin siirtyä selkeämmin digitaaliseen maailmaan.
Tulevaisuus on valoisa
Jenni Haukio uskoo, että ilman kirjastoja kirjallisuus marginalisoituisi. ”Itselleni kirjasto merkitsee juuri tätä: kirjallisuuden olemassaoloa arkielämässä, ‘lukemattomia mahdollisuuksia’, kuten tapana on sanoa.”
Erityisesti runoutta hän on kertonut tuovansa aiempaa enemmän esille kaikille kirjallisuuden ystäville Turun Kirjamessujen ohjelmapäällikön ominaisuudessa.
Kirjallisuuden formaatista puhuttaessa Haukion mielestä keskustelua ja tunteitakin herättänyt e-kirja on positiivinen mahdollisuus niin runoille kuin kirjallisuudelle yleensäkin.
”Kirjallisuudelle on pelkästään hyvä asia, että sitä voi kuluttaa yhä moninaisemmissa muodoissa.” Jonkun lukijan tarpeisiin sopivin on vaikka käsilaukkuun kätevästi mahtuva e-kirja, toinen haluaa kirjansa perinteisesti paperisena. Molemmille on elintilaa.
Kirjallisuuden ja lukemisen pelätään jäävän yhä enemmän tietokonepelien ja elokuvien jalkoihin, mutta Jenni Haukio haluaa uskoa toisin. ”Näen lukemisen ja kirjastojen tulevaisuuden hyvin valoisana, ne ovat sivistyksemme, kulttuurimme ja kulttuurisen olemassaolomme peruspilareita nyt ja tulevaisuudessa.”
1. Mikä on varhaisin muistosi kirjastosta? ”Olin 6-vuotiaana Porin kaupunginkirjaston lastenosastolla ja opin lukemaan Rasmus nalle -kirjaa selaillessani.”
2. Milloin kävit viimeksi kirjastossa? ”Tällä viikolla. Vanhan kirjallisuuden ja antikvariaattien ystävänä käyn melko usein myös kirjastojen poistomyynneissä, joista voi tehdä loistavia löytöjä edullisesti.”
3. Mikä on suosikkikirjastosi? ”Tutuin kirjastoni on Porin kaupunginkirjasto, jossa lapsuudessani ja nuoruudessani kävin vuosien ajan vähintään kerran-pari viikossa. Edelleenkin piipahdan Porissa käydessäni aina toisinaan kirjastossa, tunne on kuin astuisi omaan vanhaan olohuoneeseensa.”
4. Millainen olisi unelmiesi kirjasto? ”Sellaisia on Suomi täynnä: unelmat täyttyvät joka päivä.”
Jenni Haukion “CV”
VTM, runoilija, Turun kansainvälisten kirjamessujen ohjelmapäällikkö
Tuotantoa:
Paitasi on pujahtanut ylleni, 1999
Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata, 2003
We are not stone (yhteiskokoelma Kate Foxin kanssa), 2007
Sinä kuulet sen soiton, 2009
